Make tässä moi!

 

Moni onkin jo ehtinyt ihmetellä, miksi blogi ei ole päivittynyt. Valitettavasti Antero ei sattuneesta syystä ole päässyt koneen ääreen tätä päivittämään, joten mä tulin kertomaan mistä on kyse.

 

Kaikkihan alkoi tuossa marras-joulukuun vaihteessa, kun oltiin viemässä Antsun Rollaa vakuutustarkastajalle arviotavaksi. Joku rattijuoppohan ajoi Saabillaan Rollan perään ja ryttäsi auton lunastuskuntoon. Nyt siis hinasimme Rollan Mersuni perässä Ouluun asti, vakuutusyhtiön pihaan ja mietiskelimme sen käypää markkinahintaa.

 

"Paljonko meinasit tosta pyytää", mä kysyin Antsulta. Kasettimankassa oli Martti Servon viimeisin pitkäsoitto, jonka tahdissa nyökkäilimme.

 

"Tjaa, ajattelin josko tuo olisi tasaraha ja viisituhatta eekkeriä sellainen sopuhinta" Antero veisteli.

 

Mä nyökkäsin hyväksyvästi, realistinen pyynti. Japsikärryistä ihmiset on aina valmiita maksamaan, mikä pitää markkinahinnat yllättävän korkeina. Mä en ole tätä oikein ikinä ymmärtänyt, sillä mun mielestä oikeat autot tulevat vain Saksasta, Stuttgartista. Ja nimenomaan siltä Mersun sinivalkoiselta Suomi-linjalta. Mä en ikinä maksaisi kinneristä sen käyttöarvoa enempää, mikä on suoraan verrannollinen auton senhetkiseen bensatankin täyttöasteeseen. Kuitenkin mä arvostan Antsua sen verran paljon, etten viitsi tästä hänen edessään huudella.

 

Vuoromme tuli ja työnsimme Rollan raadon sisälle halliin, jossa vakuutustarkastaja jo odotteli. Vastassamme seisoi keskimittainen, kaljupäinen mies jolla oli pyöreät silmälasit. Hän seisoi yliryhdikkäässä asennossa, sekä näytti siltä kuin olisi niellyt seipään ja huomannut että sitä on mahdotonta paskoa ulos. Mies oli täysin keskittynyt muistiinpanoihinsa eikä ollenkaan noteerannut meidän lähestymistä. Ehdinkin jo miettiä, että sälli näyttää jollain tapaa tutulta kun Antsu huudahti tervehdyksen.

 

"Ei mutta, sehän on Hans! Entinen katsastusmiehemme!" Antero huudahti joviaalisti ja kohotti kätensä natsi-tervehdykseen. "Oletko vaihtanut alaa ja muuttanut tänne Ouluun vai? Tämäpä sattuma!"

 

"Mein gott!" Hans huudahti. Hän pudotti muistiinpanonsa kädestään ja valahti aivan kalpeaksi, Anteron innostunut huuto taisi säikäyttää hänet.

 

"No mitenkäs sinulla menee?" Antero jatkoi small-talkkiaan. "Joko olet toipunut siitä parvekkeelta putoamisestasi? Hyväkuntoiseltahan sinä näytät, nyt olet varmaan muistanut olla vähän varovaisempi?" Antero naurahti ystävällisesti.

 

"Ja, ja. Herr Antero on täysin oikeassa" Hans hikoili kuin porsas, vaikka hallissa oli todella viileää.

 

"Ootko sä kipeäksi tulossa, näytät niin kalpealta?" kysyin Hansilta.

 

"Nein… minä voi hyvin. Ach… on vain paljon töitä ollut." Hans änkytti saksaa ja suomea sekoittaen.

 

"No relaa vähän, sultahan lähtee vielä henki!" Yritin lohdutella Hansia, joka näytti oikeasti stressaantuneelta.

 

Hans laski allensa, me teimme parhaamme ollaksemme noteeraamatta tätä.

 

"Niin tätä Rollaa tuotiin lunastettavaksi. Rattijuoppo ajoi perään ja niin poispäin, tarkistatkos auton vai miten tässä edetään."

 

"Ja, lunastukseen otetaan kyllä." Hans sanoi välittömän innokkaana. "Paljonko haluat?"

 

"No kuusituhatta euroa taitaapi olla nykyarvo" Antero heitti. Kovana tinkaamismiehenä hän aloitti luonnollisesti tavoitteensa yläpuolelta, jotta pääsisi tinkaamisen jälkeen ennalta mietittyyn viiteentuhanteen.

 

"Kuulostaa hyvältä, keine problem! Laitetaan vielä indeksikorotus, ja lunastamme auton kymmenellätuhannella, ok?" Hans nyökkäili.

 

Antero oli tinkaamisessa heti mukana. "Se on seittämän ja puol tuhatta, kättä päälle ja Make todistaa vieressä" Antsu ojensi kätensä Hansille hymyillen. Hymy muuttui samassa hämmennykseksi kun hän ymmärsi tinganneensa väärään suuntaan.

 

Hans puristi kättä kuin hukkuva mies tukkia. "Asia ok. Saat rahat heti" Hans kaivoi lompakkonsa taskustaan ja ryhtyi latomaan seteleitä Anteron käteen ennen kuin tämä ehti kissaakaan sanoa.

 

"Fünf… sechs… sieben… und fünfhundert" viidensadan euron seteleitä ilmestyi vauhdilla Anteron käteen Hansin laskiessa niitä. "Danke, asia on tällä selvä, ja?" Hans nyökkäili hermostuneesti.

 

"Kiitoksia vaan" Antero vastasi, selvästi vielä hieman hämmentyneenä nopeista kaupoista.

 

Iskimme Antsun kanssa kantapäät samanaikaisesti yhteen ja teimme käsi ojossa perinteisen saksalaisen tervehdyksen Hansille. Hän jäi huojentuneen näköisenä hallin lattialle istumaan kun poistuimme paikalta.

 

"Jumankeuta!" Antsu huudahti kun starttasi Mersun moottoria. "Sehän meni paremmin kuin kuvittelin. Minulla on vielä viisi tonnia taskussa siitä toisesta Rollasta, joka tuunattiin ja myytiin. Nyt kun nämä laitetaan siihen päälle, niin saadaan kakstoista ja puol tuhatta." Antero oli pelkkää hymyä. "Ajahan Make lähimpään häkkitarhaan, niin haetaan tälle pojalle kerska-Toyota!"

 

Nyökkäsin ja annoin Mersulle lisää kaasua. Kierrokset pyörivät miehekkäässä 6000:ssa joten vaihdoin kakkosta sisään. Kruisailimme Oulun sivukatuja pitkin lähimmälle autokaupalle. Laitakaupungilla oleva kanaverkolla aidatulle tontille hehkui lupauksia luotettavista vaihtoautoista. Siellä laiduntavat puolen sataa peltilehmää oli ahdettu kuin sardiinit säiliöön, mikä tehosti autojen vertailua keskenään. Jätimme Mersun tien viereen ja kävelimme katsomaan tarjontaa.

 

Uudehko Toyota Camry kiinnitti Anteron huomion ensimmäisenä. Vuonna 1994 valmistettu nuorukainen oli sisäänajettu puolenmiljoonan kilometrin aikana. Helmat kukkivat jo nätisti, mikä tosin oli siististi korjattu vasaralakalla myyjän toimesta. Antsu tutki autoa ammattilaisen ottein.

 

"Sehän on siisti peli. Otatko sen?" tokaisin. Hintalapussa komeili 6000 euroa.

 

"Kyllä, jos olisin hinaaja." Antsu osoitti sormellaan sisätiloihin, vaihdekepin paikalla oli karmea T-mallinen mötikkä. Automaattiloota. Se siitä autosta.

 

Jatkoimme eteenpäin. Ranskalaiset autot, Fordit, Opelit ja muut ongelmapesäkkeet ohitimme vilkaisemattakaan niihin päin. Muita japanilaismerkkejä katselimme nopeasti, tarjolla oli Subarua ja Mitsua, mutta Antsu sanoi ettei millään tohdi vaihtaa rakasta merkkiään toiseen.

 

"Ei Toyota suotta ole maailman myydyin merkki" hän mutisi.

 

Samassa Antero lähti hölkkäämään eteenpäin, hän oli selvästi huomannut jotain. Hölkkä yltyi raivokkaaksi juoksuksi, Antsun kiitäessä auton rivistön päätyyn kuin maidon voimalla juokseva Ben Johnson. Vastassa odotti punainen, ärhäkkä urheiluauto.

 

Lähdin itsekin sprintaamaan Antsun perään, sen verran helmen näköinen löytö siellä kuitenkin seisoi. Suorastaan yllätyin omista ajatuksistani, sillä tämä kiesi ei ollut Stuttgartia nähnytkään. Auto oli matala ja leveä, sen kulmikas muotoilu hehkui 80-luvun superauton rupista karismaa. Testarossa, oli ensimmäinen ajatukseni, mikä tosin meni hivenen huti.

 

Kyseessä oli tietenkin Toyota Supra, vuosimallia 1988. Antero ei tahtonut pysyä housuissaan, vaan hyppäsi suoraan rattiin ja rupesi päristelemään huulillaan moottorin käyntiääntä imitoiden. Ei se ihan Supran kolmilitraiselta V6:lta kuulostanut, mutta huvinsa kullakin. Itse tyydyin katselemaan maltillisemmin sivusta. Kyllä täytyy myöntää että siisti vehje tuo oli jopa omasta mielestäni. Antsu taas, joka oli vannoutunut Toyota-mies, oli löytänyt oman graalin maljansa. Tiesin että tästä tulee Suomen historian nopeimmat kaupat, ja samaa taisi aavistella jo meitä lähestyvä autokauppiaskin. Ilmeisesti Anteron innostus ja Supran tuulilasin sisäpintaan kertynyt syljen pärske antoivat tämän ilmi.

 

"Jaahas, jaahas." Pentti Matikaisen kaksoisolennolta näyttävät autokauppias aloitti. Dressmannin sadan euron puku istui huonosti hänen kananmunan muotoisen vartalonsa ylle, ja ei muutenkaan sopinut kanaverkkoa-saviperäisellä-tontilla-lookkia edustavalle autokaupalla. Mies yritti kuitenkin parhaansa näyttääkseen siistiltä, hän pyyhki hilseet hartioltaan lähestyessään meitä ja kampasi takatukkaansa suoraksi. "Pojat on kärryä vailla, vai?"

 

Antsu nousi autosta, sillä oli suupielet aivan vaahdossa.

 

"Saat kymppitonnin ja auto vaihtaa omistajaa nyt!" Antsu laukoi silmät kiiluen.

 

Myyjä näytti häkeltyneeltä. "Noh, kipurajalla kyllä menee, mutta…"

 

Enempää ei myyjä ehtinyt sanoakaan. "Kakstoista tonnia! Avaimet tänne!" Antsu alkoi vaahdota ja kaivamaan kuumeisesti taskujaan. Hän veti sieltä esille valtavan kasan seteleitä, kakstoista donaa, tasaraha.

 

Pentti Matikaisen kadonnut kaksonen yritti olla hillitty, mutta pystyi vain seisomaan paikalla täristen, yrittäen änkyttää jotain ulosantia. Mies onnistui näyttämään Parkinsonin-taudin terminaalivaihetta sairastavalta potilaalta. Viimein avaimet ilmestyivät hänen taskustaan, mustan avain, jossa oli kirkas neon-pinkki karvanoppa avaimenperänä.

 

Antero kiskaisi avaimet myyjän kädestä ja antoi hänelle käyntikorttinsa. Se oli hänen itse tekemänsä mallia. Kuulakärkikynällä kaunokirjoitettu ruutupaperille, leikattu oikean kokoiseksi ja päällystetty kontaktimuovilla. Titteliksi oli kirjattu "auto asian tuntija, Ivalo".

 

"Laita paperit tulemaan perässä, ja liikennevakuutus riittää!" Antero hihkaisi ja hyppäsi rattiin. "Tule kyytiin, Make!" hän hihkaisi mulle intoa puhkuen. Supra oli vaihtanut omistajaa ilman koeajoa, joten kai oli asiallistakin viedä se nyt neitsytmatkalleen.

 

V6 murahti käyntiin aggressiivisesti ja ensimmäistä kertaa elämässäni laitoin turvavyön kiinni omasta tahdostani. Talla lyötiin tiskiin saman tien ja Supra kiihdytti rapaa roiskuttaen liikkeelle kevyessä peräluisussa. Antsu puikotti pirssin ulos pihasta, ja asvaltille päästyämme meno vasta alkoikin. Otin autokaupan esitteen irti taustapeilistä että näkisimme paremmin ja heitin sen takapenkille. Näin vilaukselta myös lapussa seisseen hintapyynnin, 7500 euroa, mutten pystynyt keskittymään asiaan sen tarkemmin taistellessani G-voimia vastaan.

 

Supra syöksyi kylki edellä mutkat lävitse V6:n kiidättäessä infernaalisella voimalla autoa eteenpäin. Jumalauta mikä pannu siellä nokalla oikein oli! Siis miettikää itse, kolme litraa iskutilavuutta! Se on sama kun keulalle olisi tungettu kolmesta Nissan Micrasta moottorit ja isketty vielä turbo-ahdin kaupan päälle. Isaac Newton olisi hirttänyt itsensä jos olisi nähnyt tämän pelin, sillä niin paljon se pilkkasi fysiikanlakeja jo pelkällä olemassaolollaan.

 

Anteron naama oli jämähtänyt kestovirneeseen, mies oli aivan ekstaasissa. "Tämä on niin upeaa, että sen on pakko olla kriminalisoitua jossain päin maailmaa!"

 

"No varmasti!" munkin oli pakko allekirjoittaa edellinen. "Kyllä jo tän pelkkä ulkomuoto uhkuu sellaista testosteroni-määrää, että heikompaa hirvittää!"

 

"Totta! Ei tällaisella fallos-symbolilla voisi ajella vaikkapa Vatikaani-valtiossa, kyllä siinä katoliset nunnat kalpenisivat kun tämän näkisivät."

 

Saavuimme valtatielle ja Supra ohitti ulvoen jokaisen edessä olevan. Siinä jäi Volvot ja Audit kuin tikut paskaan ihmettelemään mitä oikein tapahtui. Vauhtimme vain kiihtyi, kun se tapahtui. Avasin hanskalokeron ihan vain mielenkiinnosta. Otin auton huoltokirjan käteeni ja kurkkasin sisään, kun sen välistä tipahti lappu joka näytti vanhalta rekisteriotteelta.

 

"Fahrzeugschein?" luin ääneen. "Mitä helvettiä? Autohaus Berlin?" Kalpea aavistus alkoi valjeta tajunnassani. "Onko tää... tuontiauto?" kysyin vaisusti.

 

Anteron leuka loksahti auki ja veri pakeni hänen kasvoiltaan. Hän kääntyi hitaasti katsomaan mua, ja näin paniikin loistavan sen silmistä. "Ei voi olla… ei tässä ole EU-kilpiäkään vaan ihan alkuperäiset Suomi-kilvet."

 

Tutkin papereita lisää. "Tää.. on tuotu Saksasta Suomeen vuonna 1997. Tässä on tullauspaperit ja kaikki, siksi noi ei ole EU-kilvet."

 

Näin Antsun naamasta että sillä flippasi, se ei vaan pystynyt käsittelemään tätä infoa. Asia johti toiseen, ja koska Antsu ei keskittynyt ajamiiseen, ajautui Supra pientareelle ja sen oikea eturengas osui kiveen. Auton kääntyi rajusti sivuttain ja rämähti kyljelteen kalliota vasten, josta liikevoima pyöräytti Supran ympäri ja hallitsemattomaan kierintään. Maailma pyöri silmissämme kun auto meni katon kautta ympäri kerran jos toisenkin, ennen kuin matka pysähtyi lopullisesti puuhun törmätessään.

 

Seuraava muistikuvani on, kun heräsimme sairaalasta. Onnea oli ilmeisesti matkassa, sillä selvisimme pelkillä mustelmilla ja lievillä luunmurtumilla. Fyysiset vauriot eivät olleet ainoita, mitä koimme. Antsun haaveet oli muserrettu, Supra oli tuontiauto. Rahat menneet, ja olo petetty. Auto oli sentään saanut arvoisensa kohtalon ja päätynyt paalattavaksi, mutta kävisihän se lompakon päälle, jos me ryhtyisimme maksamaan 12 000 euroa plus paalauskustannukset per auto, että saisimme jok ikisen tuontiauton pois Suomen teiltä.

 

Oltuaan kuukauden päivät kuntoutuksen, Antsulla alkoi näyttää paremmalta, kunnes hän katsoi joulukuun lopulla ensimmäisen kerran telkkaria pitkään aikaan. Uutispimennon jälkeen ensimmäinen uutinen, jonka hän kohtasi oli autoverouudistus. Hallitus päätti alkaa tukemaan diesel-autoja, ja rankaisemaan bensa-vehkeitä. Kyllähän sen tiesi millaisia poikia Katainen ja muut Kokoomuslaiset ovat miehiään, mutta tuli tämä minullekin sairaana shokkina.

 

Antsu ei kestänyt enempää, vaan hän hakeutui vapaaehtoisesti lataamoon. Mies on ollut Supra-onnettomuudesta asti täysin mykkä, eikä hän ole edes juonut kahvia Essolla enää.

 

Asia on vakava, ja aion tehdä kaikkeni auttaakseni. Siksi murtauduin viime viikolla Antsun kotiin ja löysin hänen vuodatus tunnuksensa & salasanan tietokoneen monitoriin liimatusta Post-It lapusta. Vähintä mitä hänen puolestaan voin tehdä, on saada tämä varoittava esimerkki maailmalle kuulutettua. Sain myös idean luettuani tuossa eräänä päivänä Hesaria. Viime aikoina on ollut nouseva trendi, jossa kirjakustantamot ovat ryhtyneet julkaisemaan kaiken maailman tusina-blogeja kirjamuodossa. Tämä olisi mielestäni hyvä keino saada faktamme koko kansan nähtäväksi, joten tulostelen juuri kaikki Veijon Esson Tarinat paperille, ja aion lähteä Helsinkiin kustantajalle tarjoamaan tätä.

 

Tietenkään mitkään roskajulkaisijat eivät minua kiinnosta, vaan menen absoluuttisen kirjallisuuden lähteelle, eli Alfamerin pääkonttoriin. Tästä saisimme hyvän jatkon Alfamerin legendaarisille tee-itse korjausoppaille. Kaiken kattavalle yleishakuteokselle autoilun faktoista olisi varmasti kysyntää.

 

Loppu?

 

t. Make