Make tässä moi!

 

Moni onkin jo ehtinyt ihmetellä, miksi blogi ei ole päivittynyt. Valitettavasti Antero ei sattuneesta syystä ole päässyt koneen ääreen tätä päivittämään, joten mä tulin kertomaan mistä on kyse.

 

Kaikkihan alkoi tuossa marras-joulukuun vaihteessa, kun oltiin viemässä Antsun Rollaa vakuutustarkastajalle arviotavaksi. Joku rattijuoppohan ajoi Saabillaan Rollan perään ja ryttäsi auton lunastuskuntoon. Nyt siis hinasimme Rollan Mersuni perässä Ouluun asti, vakuutusyhtiön pihaan ja mietiskelimme sen käypää markkinahintaa.

 

"Paljonko meinasit tosta pyytää", mä kysyin Antsulta. Kasettimankassa oli Martti Servon viimeisin pitkäsoitto, jonka tahdissa nyökkäilimme.

 

"Tjaa, ajattelin josko tuo olisi tasaraha ja viisituhatta eekkeriä sellainen sopuhinta" Antero veisteli.

 

Mä nyökkäsin hyväksyvästi, realistinen pyynti. Japsikärryistä ihmiset on aina valmiita maksamaan, mikä pitää markkinahinnat yllättävän korkeina. Mä en ole tätä oikein ikinä ymmärtänyt, sillä mun mielestä oikeat autot tulevat vain Saksasta, Stuttgartista. Ja nimenomaan siltä Mersun sinivalkoiselta Suomi-linjalta. Mä en ikinä maksaisi kinneristä sen käyttöarvoa enempää, mikä on suoraan verrannollinen auton senhetkiseen bensatankin täyttöasteeseen. Kuitenkin mä arvostan Antsua sen verran paljon, etten viitsi tästä hänen edessään huudella.

 

Vuoromme tuli ja työnsimme Rollan raadon sisälle halliin, jossa vakuutustarkastaja jo odotteli. Vastassamme seisoi keskimittainen, kaljupäinen mies jolla oli pyöreät silmälasit. Hän seisoi yliryhdikkäässä asennossa, sekä näytti siltä kuin olisi niellyt seipään ja huomannut että sitä on mahdotonta paskoa ulos. Mies oli täysin keskittynyt muistiinpanoihinsa eikä ollenkaan noteerannut meidän lähestymistä. Ehdinkin jo miettiä, että sälli näyttää jollain tapaa tutulta kun Antsu huudahti tervehdyksen.

 

"Ei mutta, sehän on Hans! Entinen katsastusmiehemme!" Antero huudahti joviaalisti ja kohotti kätensä natsi-tervehdykseen. "Oletko vaihtanut alaa ja muuttanut tänne Ouluun vai? Tämäpä sattuma!"

 

"Mein gott!" Hans huudahti. Hän pudotti muistiinpanonsa kädestään ja valahti aivan kalpeaksi, Anteron innostunut huuto taisi säikäyttää hänet.

 

"No mitenkäs sinulla menee?" Antero jatkoi small-talkkiaan. "Joko olet toipunut siitä parvekkeelta putoamisestasi? Hyväkuntoiseltahan sinä näytät, nyt olet varmaan muistanut olla vähän varovaisempi?" Antero naurahti ystävällisesti.

 

"Ja, ja. Herr Antero on täysin oikeassa" Hans hikoili kuin porsas, vaikka hallissa oli todella viileää.

 

"Ootko sä kipeäksi tulossa, näytät niin kalpealta?" kysyin Hansilta.

 

"Nein… minä voi hyvin. Ach… on vain paljon töitä ollut." Hans änkytti saksaa ja suomea sekoittaen.

 

"No relaa vähän, sultahan lähtee vielä henki!" Yritin lohdutella Hansia, joka näytti oikeasti stressaantuneelta.

 

Hans laski allensa, me teimme parhaamme ollaksemme noteeraamatta tätä.

 

"Niin tätä Rollaa tuotiin lunastettavaksi. Rattijuoppo ajoi perään ja niin poispäin, tarkistatkos auton vai miten tässä edetään."

 

"Ja, lunastukseen otetaan kyllä." Hans sanoi välittömän innokkaana. "Paljonko haluat?"

 

"No kuusituhatta euroa taitaapi olla nykyarvo" Antero heitti. Kovana tinkaamismiehenä hän aloitti luonnollisesti tavoitteensa yläpuolelta, jotta pääsisi tinkaamisen jälkeen ennalta mietittyyn viiteentuhanteen.

 

"Kuulostaa hyvältä, keine problem! Laitetaan vielä indeksikorotus, ja lunastamme auton kymmenellätuhannella, ok?" Hans nyökkäili.

 

Antero oli tinkaamisessa heti mukana. "Se on seittämän ja puol tuhatta, kättä päälle ja Make todistaa vieressä" Antsu ojensi kätensä Hansille hymyillen. Hymy muuttui samassa hämmennykseksi kun hän ymmärsi tinganneensa väärään suuntaan.

 

Hans puristi kättä kuin hukkuva mies tukkia. "Asia ok. Saat rahat heti" Hans kaivoi lompakkonsa taskustaan ja ryhtyi latomaan seteleitä Anteron käteen ennen kuin tämä ehti kissaakaan sanoa.

 

"Fünf… sechs… sieben… und fünfhundert" viidensadan euron seteleitä ilmestyi vauhdilla Anteron käteen Hansin laskiessa niitä. "Danke, asia on tällä selvä, ja?" Hans nyökkäili hermostuneesti.

 

"Kiitoksia vaan" Antero vastasi, selvästi vielä hieman hämmentyneenä nopeista kaupoista.

 

Iskimme Antsun kanssa kantapäät samanaikaisesti yhteen ja teimme käsi ojossa perinteisen saksalaisen tervehdyksen Hansille. Hän jäi huojentuneen näköisenä hallin lattialle istumaan kun poistuimme paikalta.

 

"Jumankeuta!" Antsu huudahti kun starttasi Mersun moottoria. "Sehän meni paremmin kuin kuvittelin. Minulla on vielä viisi tonnia taskussa siitä toisesta Rollasta, joka tuunattiin ja myytiin. Nyt kun nämä laitetaan siihen päälle, niin saadaan kakstoista ja puol tuhatta." Antero oli pelkkää hymyä. "Ajahan Make lähimpään häkkitarhaan, niin haetaan tälle pojalle kerska-Toyota!"

 

Nyökkäsin ja annoin Mersulle lisää kaasua. Kierrokset pyörivät miehekkäässä 6000:ssa joten vaihdoin kakkosta sisään. Kruisailimme Oulun sivukatuja pitkin lähimmälle autokaupalle. Laitakaupungilla oleva kanaverkolla aidatulle tontille hehkui lupauksia luotettavista vaihtoautoista. Siellä laiduntavat puolen sataa peltilehmää oli ahdettu kuin sardiinit säiliöön, mikä tehosti autojen vertailua keskenään. Jätimme Mersun tien viereen ja kävelimme katsomaan tarjontaa.

 

Uudehko Toyota Camry kiinnitti Anteron huomion ensimmäisenä. Vuonna 1994 valmistettu nuorukainen oli sisäänajettu puolenmiljoonan kilometrin aikana. Helmat kukkivat jo nätisti, mikä tosin oli siististi korjattu vasaralakalla myyjän toimesta. Antsu tutki autoa ammattilaisen ottein.

 

"Sehän on siisti peli. Otatko sen?" tokaisin. Hintalapussa komeili 6000 euroa.

 

"Kyllä, jos olisin hinaaja." Antsu osoitti sormellaan sisätiloihin, vaihdekepin paikalla oli karmea T-mallinen mötikkä. Automaattiloota. Se siitä autosta.

 

Jatkoimme eteenpäin. Ranskalaiset autot, Fordit, Opelit ja muut ongelmapesäkkeet ohitimme vilkaisemattakaan niihin päin. Muita japanilaismerkkejä katselimme nopeasti, tarjolla oli Subarua ja Mitsua, mutta Antsu sanoi ettei millään tohdi vaihtaa rakasta merkkiään toiseen.

 

"Ei Toyota suotta ole maailman myydyin merkki" hän mutisi.

 

Samassa Antero lähti hölkkäämään eteenpäin, hän oli selvästi huomannut jotain. Hölkkä yltyi raivokkaaksi juoksuksi, Antsun kiitäessä auton rivistön päätyyn kuin maidon voimalla juokseva Ben Johnson. Vastassa odotti punainen, ärhäkkä urheiluauto.

 

Lähdin itsekin sprintaamaan Antsun perään, sen verran helmen näköinen löytö siellä kuitenkin seisoi. Suorastaan yllätyin omista ajatuksistani, sillä tämä kiesi ei ollut Stuttgartia nähnytkään. Auto oli matala ja leveä, sen kulmikas muotoilu hehkui 80-luvun superauton rupista karismaa. Testarossa, oli ensimmäinen ajatukseni, mikä tosin meni hivenen huti.

 

Kyseessä oli tietenkin Toyota Supra, vuosimallia 1988. Antero ei tahtonut pysyä housuissaan, vaan hyppäsi suoraan rattiin ja rupesi päristelemään huulillaan moottorin käyntiääntä imitoiden. Ei se ihan Supran kolmilitraiselta V6:lta kuulostanut, mutta huvinsa kullakin. Itse tyydyin katselemaan maltillisemmin sivusta. Kyllä täytyy myöntää että siisti vehje tuo oli jopa omasta mielestäni. Antsu taas, joka oli vannoutunut Toyota-mies, oli löytänyt oman graalin maljansa. Tiesin että tästä tulee Suomen historian nopeimmat kaupat, ja samaa taisi aavistella jo meitä lähestyvä autokauppiaskin. Ilmeisesti Anteron innostus ja Supran tuulilasin sisäpintaan kertynyt syljen pärske antoivat tämän ilmi.

 

"Jaahas, jaahas." Pentti Matikaisen kaksoisolennolta näyttävät autokauppias aloitti. Dressmannin sadan euron puku istui huonosti hänen kananmunan muotoisen vartalonsa ylle, ja ei muutenkaan sopinut kanaverkkoa-saviperäisellä-tontilla-lookkia edustavalle autokaupalla. Mies yritti kuitenkin parhaansa näyttääkseen siistiltä, hän pyyhki hilseet hartioltaan lähestyessään meitä ja kampasi takatukkaansa suoraksi. "Pojat on kärryä vailla, vai?"

 

Antsu nousi autosta, sillä oli suupielet aivan vaahdossa.

 

"Saat kymppitonnin ja auto vaihtaa omistajaa nyt!" Antsu laukoi silmät kiiluen.

 

Myyjä näytti häkeltyneeltä. "Noh, kipurajalla kyllä menee, mutta…"

 

Enempää ei myyjä ehtinyt sanoakaan. "Kakstoista tonnia! Avaimet tänne!" Antsu alkoi vaahdota ja kaivamaan kuumeisesti taskujaan. Hän veti sieltä esille valtavan kasan seteleitä, kakstoista donaa, tasaraha.

 

Pentti Matikaisen kadonnut kaksonen yritti olla hillitty, mutta pystyi vain seisomaan paikalla täristen, yrittäen änkyttää jotain ulosantia. Mies onnistui näyttämään Parkinsonin-taudin terminaalivaihetta sairastavalta potilaalta. Viimein avaimet ilmestyivät hänen taskustaan, mustan avain, jossa oli kirkas neon-pinkki karvanoppa avaimenperänä.

 

Antero kiskaisi avaimet myyjän kädestä ja antoi hänelle käyntikorttinsa. Se oli hänen itse tekemänsä mallia. Kuulakärkikynällä kaunokirjoitettu ruutupaperille, leikattu oikean kokoiseksi ja päällystetty kontaktimuovilla. Titteliksi oli kirjattu "auto asian tuntija, Ivalo".

 

"Laita paperit tulemaan perässä, ja liikennevakuutus riittää!" Antero hihkaisi ja hyppäsi rattiin. "Tule kyytiin, Make!" hän hihkaisi mulle intoa puhkuen. Supra oli vaihtanut omistajaa ilman koeajoa, joten kai oli asiallistakin viedä se nyt neitsytmatkalleen.

 

V6 murahti käyntiin aggressiivisesti ja ensimmäistä kertaa elämässäni laitoin turvavyön kiinni omasta tahdostani. Talla lyötiin tiskiin saman tien ja Supra kiihdytti rapaa roiskuttaen liikkeelle kevyessä peräluisussa. Antsu puikotti pirssin ulos pihasta, ja asvaltille päästyämme meno vasta alkoikin. Otin autokaupan esitteen irti taustapeilistä että näkisimme paremmin ja heitin sen takapenkille. Näin vilaukselta myös lapussa seisseen hintapyynnin, 7500 euroa, mutten pystynyt keskittymään asiaan sen tarkemmin taistellessani G-voimia vastaan.

 

Supra syöksyi kylki edellä mutkat lävitse V6:n kiidättäessä infernaalisella voimalla autoa eteenpäin. Jumalauta mikä pannu siellä nokalla oikein oli! Siis miettikää itse, kolme litraa iskutilavuutta! Se on sama kun keulalle olisi tungettu kolmesta Nissan Micrasta moottorit ja isketty vielä turbo-ahdin kaupan päälle. Isaac Newton olisi hirttänyt itsensä jos olisi nähnyt tämän pelin, sillä niin paljon se pilkkasi fysiikanlakeja jo pelkällä olemassaolollaan.

 

Anteron naama oli jämähtänyt kestovirneeseen, mies oli aivan ekstaasissa. "Tämä on niin upeaa, että sen on pakko olla kriminalisoitua jossain päin maailmaa!"

 

"No varmasti!" munkin oli pakko allekirjoittaa edellinen. "Kyllä jo tän pelkkä ulkomuoto uhkuu sellaista testosteroni-määrää, että heikompaa hirvittää!"

 

"Totta! Ei tällaisella fallos-symbolilla voisi ajella vaikkapa Vatikaani-valtiossa, kyllä siinä katoliset nunnat kalpenisivat kun tämän näkisivät."

 

Saavuimme valtatielle ja Supra ohitti ulvoen jokaisen edessä olevan. Siinä jäi Volvot ja Audit kuin tikut paskaan ihmettelemään mitä oikein tapahtui. Vauhtimme vain kiihtyi, kun se tapahtui. Avasin hanskalokeron ihan vain mielenkiinnosta. Otin auton huoltokirjan käteeni ja kurkkasin sisään, kun sen välistä tipahti lappu joka näytti vanhalta rekisteriotteelta.

 

"Fahrzeugschein?" luin ääneen. "Mitä helvettiä? Autohaus Berlin?" Kalpea aavistus alkoi valjeta tajunnassani. "Onko tää... tuontiauto?" kysyin vaisusti.

 

Anteron leuka loksahti auki ja veri pakeni hänen kasvoiltaan. Hän kääntyi hitaasti katsomaan mua, ja näin paniikin loistavan sen silmistä. "Ei voi olla… ei tässä ole EU-kilpiäkään vaan ihan alkuperäiset Suomi-kilvet."

 

Tutkin papereita lisää. "Tää.. on tuotu Saksasta Suomeen vuonna 1997. Tässä on tullauspaperit ja kaikki, siksi noi ei ole EU-kilvet."

 

Näin Antsun naamasta että sillä flippasi, se ei vaan pystynyt käsittelemään tätä infoa. Asia johti toiseen, ja koska Antsu ei keskittynyt ajamiiseen, ajautui Supra pientareelle ja sen oikea eturengas osui kiveen. Auton kääntyi rajusti sivuttain ja rämähti kyljelteen kalliota vasten, josta liikevoima pyöräytti Supran ympäri ja hallitsemattomaan kierintään. Maailma pyöri silmissämme kun auto meni katon kautta ympäri kerran jos toisenkin, ennen kuin matka pysähtyi lopullisesti puuhun törmätessään.

 

Seuraava muistikuvani on, kun heräsimme sairaalasta. Onnea oli ilmeisesti matkassa, sillä selvisimme pelkillä mustelmilla ja lievillä luunmurtumilla. Fyysiset vauriot eivät olleet ainoita, mitä koimme. Antsun haaveet oli muserrettu, Supra oli tuontiauto. Rahat menneet, ja olo petetty. Auto oli sentään saanut arvoisensa kohtalon ja päätynyt paalattavaksi, mutta kävisihän se lompakon päälle, jos me ryhtyisimme maksamaan 12 000 euroa plus paalauskustannukset per auto, että saisimme jok ikisen tuontiauton pois Suomen teiltä.

 

Oltuaan kuukauden päivät kuntoutuksen, Antsulla alkoi näyttää paremmalta, kunnes hän katsoi joulukuun lopulla ensimmäisen kerran telkkaria pitkään aikaan. Uutispimennon jälkeen ensimmäinen uutinen, jonka hän kohtasi oli autoverouudistus. Hallitus päätti alkaa tukemaan diesel-autoja, ja rankaisemaan bensa-vehkeitä. Kyllähän sen tiesi millaisia poikia Katainen ja muut Kokoomuslaiset ovat miehiään, mutta tuli tämä minullekin sairaana shokkina.

 

Antsu ei kestänyt enempää, vaan hän hakeutui vapaaehtoisesti lataamoon. Mies on ollut Supra-onnettomuudesta asti täysin mykkä, eikä hän ole edes juonut kahvia Essolla enää.

 

Asia on vakava, ja aion tehdä kaikkeni auttaakseni. Siksi murtauduin viime viikolla Antsun kotiin ja löysin hänen vuodatus tunnuksensa & salasanan tietokoneen monitoriin liimatusta Post-It lapusta. Vähintä mitä hänen puolestaan voin tehdä, on saada tämä varoittava esimerkki maailmalle kuulutettua. Sain myös idean luettuani tuossa eräänä päivänä Hesaria. Viime aikoina on ollut nouseva trendi, jossa kirjakustantamot ovat ryhtyneet julkaisemaan kaiken maailman tusina-blogeja kirjamuodossa. Tämä olisi mielestäni hyvä keino saada faktamme koko kansan nähtäväksi, joten tulostelen juuri kaikki Veijon Esson Tarinat paperille, ja aion lähteä Helsinkiin kustantajalle tarjoamaan tätä.

 

Tietenkään mitkään roskajulkaisijat eivät minua kiinnosta, vaan menen absoluuttisen kirjallisuuden lähteelle, eli Alfamerin pääkonttoriin. Tästä saisimme hyvän jatkon Alfamerin legendaarisille tee-itse korjausoppaille. Kaiken kattavalle yleishakuteokselle autoilun faktoista olisi varmasti kysyntää.

 

Loppu?

 

t. Make

"Sellaisille ihmisille voisin lainata Gandhin kuuluisaa sanontaa:" Make lausui tunteella. "Jos sä et liity meihin, niin sä vittu kuolet!"

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

"Ei kai Gandhi noin sanonut?" Kysyin hämmästyneenä, sillä jotenkin muistelin asian olleen hieman toisin päin.

 

"Kyllä vaan, se oli just sen sortin jätkiä. Sellainen helvetin aggressiivinen kaljupää, joka oli aina haastamassa riitaa kaikkien kanssa." Make hörppäsi ison siivun kahvistaan ja jatkoi muisteluaan. "Gandhi Forslund, se oli ihan hyvä mies. Oltiin samassa varastossa duunissa silloin kun asuin vielä Vantaalla" Make kertoi. Hän tosiaan oli syntyperäinen Vantaalainen, asia joka edelleen kuului hänen puhetyylistään. "Sen vanhemmat oli jotain hippejä." Make totesi haikeana ja pudisteli päätään.

 

Istuimme Essolla nauttien huolella kypsytettyä kahvia, ts. reilut pari tuntia pannussa maustunutta Juhla Mokkaa. Tämänkertaisen tunteenpurkauksen oli saanut aikaan päiväin polttava puheenaiheemme. Leikkeleet.

 

"Kyllähän se noin taitaa olla" nyökkäsin Makelle.

 

"Mä en vaan pysty ymmärtämään ihmisiä jotka syövät ohuen-ohut leikkeleitä. Ei se ole perkele mies eikä mikään joka laittaa sellaista leivän päälle." Make meuhkasi kovaan ääneen ja huitoi etusormeaan villisti ilmassa. "Mies laittaa leivän päälle nyrkillisen voita ja pari senttiä paksun siivun makkaraa. Olkoot sitten kinkkua tai meetvurstia, mutta sitä pitää olla kunnon siivu, kas näin!" hän näytti etusormellaan ja peukalollaan noin kahden sentin mittaa.

 

"On se aika porvarillista meininkiä jos noin paljon on varaa laittaa leivän päälleen makkaraa. En minäkään tuollaista ohuen-ohutta naisten leikkelettä ostaisi, mutta kyllä minä pyrin säästeliäästi leikkaamaan lauantaimakkara-tankoani" tähdensin vielä omaa näkemystäni.

 

"Se on tietenkin eri asia jos hieman ohentaa omaa leikkaustaan noin niin kuin säästömielessä. Se on ihan ok. Mutta sitä mä en hyväksy, että joku ostaa tieten tahtoen kaupasta meetvursti-paketin, jossa viipaleet on jotain puoli milliä paksuja." Make jatkoi vaahtoamistaan. "Sellaisilta miehiltä pitäisi ottaa pois oikeus kutsua itseään mieheksi. Perhana, passit pitäisi viedä tuollaisilta takaisin poliisilaitokselle ja korjata siihen sukupuolimerkinnäksi neiti!"

 

"Ehkä ne on vaan köyhiä?" ehdotin.

 

"Niin just! Kulkevat kakskymmentä vuotta vanhoissa tuulipuvuissaan halpahalleja lävitse ja ajavat korealaisilla autoilla" Make sanoi ja repesi nauruun.

 

Nauroin tunteella mukana vaikka Maken kuvaus olisi lähes voinut tarkoittaa minua. Pois lukien vain tuon korealaisen auton osuuden, sillä se jos mikä on osoitus heikosta elintasosta.

 

Korealaisista autoista on tullut Essolla vakiovitsi, joka heitetään kehiin kun tarvitsee tehdä selväksi että joku on todella köyhä, siis täysin pennitön. Silloin puhutaan korealaisten autojen omistajista. Pari viikkoa sitten aloimme hämmästellä korealais-ilmiötä kun katsoimme rekisteröintitilastoja. Sellaiset merkit kuten Kia, Hyundai ja Chevrolet olivat yllättävässä nousussa. Yritimme miettiä syytä sille, miksi ihmiset ostivat näitä mutta emme keksineet mitään muuta kuin rahan puute.

Korean autoteollisuushan on silkkaa japanilaisten plagiointia. Kyse on kutakuinkin täsmälleen samasta tilanteesta kuin Neuvostoliitossa oli autoteollisuuden piirissä tuossa parikymmentä vuotta sitten. Eli yritetään kopioida länsinaapurin edistyksellistä tekniikkaa huonoin menestyksin. Nyt nämä idän ihmeet ovat rantautuneet Suomeen riesaksemme, aivan kuten Ladat ja Mosset aikanansa. Halpa hinta näkyy tietysti myös laadussa, sehän on selvää. En vain pysty käsittämään sitä, miksi ihmiset eivät laita muutamaa tuhatta lisää auton hankintaan, että saisivat laatumerkin käsiinsä. Esimerkkinä vaikkapa maailman suurin ja luotettavin autovalmistaja, Toyota. Jos joku on tästä laatuerosta toista mieltä, niin kaivakaapa esille kaikki viimevuotiset Tuulilasin ja Tekniikan Maailman numerot. Etsikää niistä parivertailut joissa on mukana korealaisia ja japanilaisia merkkejä, sekä näyttäkää minulle sellainen jonka korealaismerkki olisi voittanut. Aivan, tehtävä on yhtä toivotonta kuin Lancian merkkiedustus Suomessa. Miksi lähteä edes yrittämään, kun tietää jo valmiiksi epäonnistuvansa?

 

Itse en kehtaisi korealaisella riisikipolla ajella, jotenkin siitä vain puuttuu tuo japanilais-autojen ylemmyyden tunne. Tiedättekö sen tunteen, kun tietää ajavansa teknisesti ylivertaisella autolla? Siitä minä nyt puhun, se on se olotila joka minut valtaa aina kun istun Corollani rattiin.

 

Joimme kahvimme loppuun ja poistuimme Esson parkkipaikalle. Nyökkäsin Makelle hyvästiksi kun nousimme autoihimme ja lähdimme liikkeelle. Juuri kun olimme poistumassa Esson pihasta autoillamme, ajoi uudenkarhea Chevrolet Suburban päätieltä Essolle. Naurahdin tuon korealaismaasturin nylkyttäessä hitaasti ohitsemme. Make painoi riisikipon kohdalla torveansa ja veivasi ikkunansa auki. Korean-ihmeen kuljettava avasi oman ikkunansa kysyvän näköisesti.

 

"KÖYHÄ!" Make huusi nauraen ja avasi Mersun urut. Mese lähti renkaat savuten liikkeelle ja minä seurasin Corollallani hekottaen makeasti.

 

Tiemme ristesivät kun Make kääntyi kotinsa suuntaan, ja minä omani suuntaan. Ajelin rauhallisesti metsätietä pitkin illan laskeutuessa ympärilläni. Alkoi olla jo kohtalaisen hämärää, ja takaa tulevan auton valot häikäisivät taustapeilistä. Käänsin peiliä poispäin, takana ajava ryhtyi roikkumaan aivan Rollan puskurissa kiinni. Lisäsin hieman vauhtiani, mutta tämä mies vain roikkui perässäni ja välkytteli pitkiä. Tahtoi ilmeisesti ohitse, mutta mihin ihmeeseen sillä oli kiire sunnuntai-iltana?

 

Tulimme lyhyelle suoralle ja ennakoin tämän vaihtamalla pienemmällä ja iskemällä kaasun lattiaan. Silkasta periaatteesta en tuollaista hiostajaa päästäisi ohitseni, ei sunnuntaisin pidä tuolla tavalla hötkyillä liikenteessä. Takana tuleva siirtyi vastaantulevien kaistalle ja kiihdytti Rollan rinnalle. Seuraavan mutkaan oli vain reilut satakunta metriä matkaa, ja näytti pahasti siltä että Rollani jäisi mysteerikilpailijalle toiseksi. Lähestyvästä mutkasta kaartoi äkkiä esille vastaantulevan auton ajovalot, joka sai kilpailijani jarruttamaan äkillisesti. Jarrutin luonnollisesti hänen vierellään ja estin pääsyn takaisin oikealle kaistalle, jolloin kisakuskin jarrutus muuttui paniikkijarrutukseksi ja hän joutui lopulta väistämään vastaantulevien pientareen puolelle. Nauroin ääneen kun katsoin sivupeilistäni mustan auton kyntävän pöpelikköä. Vastaan tullut auto hakkasi torveansa suhauttaessaan välistämme.

 

Piiskasin Rollan vauhtiin yrittäessäni ottaa mahdollisimman paljon kaulaa tuohon mustaan autoon. Kurvailin sataaneljääkymppiä pitkin mutkaista metsätietä, mutta näin valojen taas lähestyvän sivupeileistäni. Tällä kertaa se ei jäänyt hänen puolestaan pelkästään valojen välkyttelyyn. Torvi soi kuin viimeistä päivää, pitkät välkkyivät ja musta auto roikkui senttien päässä takapuskuristani. Tuntui siltä kuin itse Pertti Pasanen olisi noussut haudastaan ajaakseen autolla, sillä niin uskomaton Spede oli tuo takanani ajava kuski. Jos ikkunani olisi ollut auki, hän olisi todennäköisesti yltänyt kutittelemaan niskaani koska ajoi aivan kiinni takapuskurissani.

 

Painoin kevyesti jarrua vilkuttaakseni jarruvaloja, kunnes tunsin kevyen tönäisyn Rollan takapuskurissa. Spede oli tönäissyt Rollaani. Minun, Rollaani! Sappinesteet alkoivat kiehumaan, kun äkkäsin mitä oli tapahtunut. Olin edellisenä iltana leikkinyt Maken kanssa autopiilosta, jota varten poistin Rollan jarruvaloista polttimot. Näin autolla pystyi ajamaan valot sammutettuina, ilman että jarruvalot syttyivät kun poljinta painoin. Unohdin tietysti laittaa polttimot paikoilleen, joten takana tullut kuski ei ollut nähnyt painaneeni kevyesti jarrupoljinta ja hiljentäneeni lievästi vauhtia.

 

Eihän tuo rysähtänyt mitenkään, vaan ainoastaan kolautti kevyesti perään. Joka tapauksessa hän saisi peräänajajana maksaa vahingot. Laitoin vilkun päälle merkiksi, että pysähtyisimme tien varteen vaihtamaan vakuutustietoja. Vilkaisin taustapeiliin ja hän painoi torvea kolme kertaa myöntymisen merkiksi. Kun käänsin katseeni takaisin tiehen, ottivat refleksini minusta vallan. Tiellä seisoi kettu, joka tuijotti paikoilleen jähmettyneenä Rollan lähestyviä valoja. Iskin jarrut välittömästi pohjaan ja pysähdyin rytinällä. Puskurissani roikkunut musta auto ei tietenkään nähnyt kettua, saatikka toimimattomia jarruvalojani. Hän ei hiljentänyt yhtään vauhtiaan minun tehdessä äkkijarrutuksen, vaan oli ilmeisesti juuri painamassa lisää kaasua ohitusta varten, kun minä olin laittanut vilkun päälle. Pellin rytinä oli valtava ja niskani rusahti ilkeästi kun pääni iskeytyi niskatukeen. Auto pysähtyi, ja istuin hetken vain paikoillani shokissa. Rollan moottori kävi tuttua epätasaista tyhjäkäyntiä, kunnes sammui itsekseen. Nousin hitaasti autosta tutkiakseni vahinkoja.

 

Hämmästelin näkyä suu avoimena. Rollan viistoperän takaluukku oli auennut iskun voimasta ja sojotti lähes vahingoittumattoman näköisenä taivasta kohti. Peräpää taas oli lyhentynyt puolella ja mennyt käytännössä täysin lyttyyn. Katsoin muutaman metrin päähän pysähtynyttä mustaa peräänajajaani, joka oli vielä pahemmassa kunnossa. Sen keula oli mennyt eturenkaisiin asti kasaan ja auton sisällä näkyi suuri määrä valkoisia, lauenneita airbageja. En tunnistanut katiskan merkkiä, sillä auto oli niin pahasti litistynyt.

 

Yritin paiskata Rollan takaluukkua kiinni, mikä osoittautui mahdottomaksi tehtäväksi. Perä oli nyt puolet lyhyempi kuin avoimena seisova takaluukku. Seisoin siinä ihmetellen tilannetta kun mustan auton ovi avautui ja kuljettaja astui ulos. Kuljettaja oli tokkuraisen näköinen pitkä mies, joka oli pukeutunut huoliteltuun mustaan pukuun. Hän hoiperteli silmät kiiluen minua kohti. Miehen nenästä vuosi verta ja hän puristeli käsiään vuoron perään nyrkkiin ja auki.

 

"Mitä helvettiä sinä teit!" mies huusi. "MINKÄ TAKIA JARRUVALOT EIVÄT SYTTYNEET KUN JARRUTIT!"

 

Hän näytti olevan shokissa, silmät pyörivät hänen päässään ympyrää ja hän tärisi hieman. Mies katsoi autoaan ja puhkesi kyyneliin.

 

"Voi jumalauta! Voi saatanan saatana! Minun uusi Saabini!" Hän kääntyi taas katsomaan minua, raivon läsnäolo tuntui katseesta vahvasti. "Ymmärrätkö että tämä on kaksi viikkoa vanha 9-5 Aero! Tiedätkö paljonko maksoin tästä?!" Mies räyhäsi minulle.

 

"Elähän nyt vaahtoa siinä" yritin toppuutella häntä rationalisoimalla. "Sehän on pelkkä Saabi, minulta meni sentään Toyota. Ja sen korjauksen maksat sinä peräänajajana."

 

Miehen silmät suurenivat ja hän syöksyi kimppuuni kiroillen kuin satamatyöläinen. Oikea suora välähti ja rystyset iskeytyivät leukaani kuin sepän vasara. Kaaduin musertavan voiman alla taaksepäin ja rojahdin Rollan takakontin sisään. Yritin hätäpäissäni löytää jotain kättä pidempää, ja tunsin sormieni tarttuvan muovikanisteriin. Huitaisin sillä kaikin voimin päällekävijääni, mutta onnistuin osumaan vain hänen käteensä. Iskun voimasta kanisterin korkki kuitenkin irtosi ja sen sisältämä Lasoli lensi suoraan miehen kasvoilla. Hän perääntyi ja pyyhki nesteitä silmiltään, jolloin näin tilaisuuteni tulleen. Nousin jaloilleni ja upotin nyrkkini vastustajani vatsaan. Vaikutus ei ollut toivotunlainen, sillä hän toipui iskusta välittömästi ja antoi koukkunsa puhua. Tällä kertaa putosin tielle ja mies kävi kimppuuni. Iskuja sateli joka puolelta, enkä pystynyt tekemään muuta kuin suojautumaan sikiö-asentoon. En tiedä kauanko otin siinä pommeja vastaan, mutta tunsin jo tajuntani katoavan kunnes kuulin ikävän rusahduksen. Iskut loppuivat kuin seinään. Hetken kehoani tunnusteltuani ymmärsin, ettei ääni kuulunut minun luista, joten raotin varovaisena silmiäni. Edessäni seisoi tuttu Ivalolainen poliisi, joka piteli veristä pamppua kädessänsä. Pamppu oli sanonut viimeisen sanan pienessä nahistelussamme, ja vastapuoleni makasi nyt tajuttomana maassa.

 

"Oletko kunnossa?" Poliisi kysyi ja ojensi kättään auttaakseen minut pystyyn.

 

"Ihan ok" vastasin tarttuessani hänen käteen ja noustessani pystyyn. Tuntui kuin jokainen luuni kehossani olisi murtunut, mutta tosimieshän ei pienestä valita.

 

"Ajoimme juuri tästä ohitse, kun näimme tuon höyrypään hakkaavan sinua. Kerrotko mitä tapahtui" poliisi kysyi minulta.

 

Hänen virkaveljensä oli kumartuneena päällekävijäni luona ja tarkasti miehen pulssia. "Tämä kaveri taitaa olla aika tuhdissa kunnossa, sillä haisee sen verran vahvasti alkoholille" hän sanoi.

 

Nyökkäsin. "Kyllä näin taitaa olla. Ajelin tässä ihan rauhallisesti kotia päin kun tuo mielipuoli tuli perääni roikkumaan. Aluksi se hoiperteli puolelta toiselle ja meinasi ajaa vastaantulevaa autoa päin nokkakolarin. Sitten se yks kaks kiihdytti ja rysäytti minun perääni. Kun nousin autostani, kävi se kimppuuni täysin syyttä. Taitaa olla kännissä kuin käki."

 

Poliisit nyökkäsivät ja laittoivat miehelle käsiraudat. Tämä ryhtyi juuri virkoamaan ja esittämään omaa näkemystään tapahtumista.

 

"Pashkapuhetta!" Mies sanoi yskiessään verta. Hänen puheensa kuulosti sössöttävältä, ilmeisesti poliisin pampun murtamien hampaiden vuoksi. "Tuo on poishtanut jarruvalot autoshtaan!"

 

"Eiköhän tämä ole selvä juttu," ensimmäinen poliiseista sanoi. "Viedään rattijuoppo asemalle selviämään ja syytteitä odottamaan. Otetaan sinun yhteystiedot ylös korvauksia varten, mutta ei tässä ole syyllisen suhteen minkään näköisiä epäselvyyksiä."

 

Annoin tietoni heille ja poliisit lupasivat kyydittää minut kotiini. Rolla ei ollut ajokunnossa, ja saattoi olla ettei se enää koskaan tulisikaan ajoon. Vauriot olivat sitä luokkaa, että lunastus alkoi olla lähellä. Minua tämä ei tietysti haittaisi, kunhan saisin käyvän hinnan autostani.

 

Nyt onkin mielenkiintoiset ajat edessä. Mikäli Rolla menee lunastukseen, on minun luonnollisesti ostettava uusi auto. Edellisen, tuunatun Rollan myynnin jäljiltä löytyy sukanvarrestani vielä nelisen tuhatta, joten voipi olla että hankkisin vaikka sportimman pelin. Tämä riippuu täysin siitä, miten tuon lunastuksen suhteen käy. Joka tapauksessa vastapuoli joutuu henkilökohtaisesti maksamaan kovat korvaukset minulle, sillä vakuutus ei korvaa rattijuopon töppäilyjä.

 

Oppipahan poika tästä ainakin tavoille, ja muistanee jatkossa miten liikenteessä käyttäydytään. Tai tärkempänä sen, että kenelle kannattaa liikenteessä vittuilla ja kenelle ei.

 

Lauantai-aamu valkeni kylmänä ja märkänä, joka kuvasti hyvin omaa olotilaani. Huonosti nukutun yön aikana olin herännyt useaan kertaan hikisenä ja huutaen. Syvä ahdistukseni johtui tästä päivästä, joka oli viimein koittanut. Välienselvittely Topin kanssa.

 

Nousin vastahakoisena sängystäni ylös ja keitin aamupalaksi pannullisen Euroshopper-kahvia. Poltin hermosauhut ja puin vaatteet päälleni samalla kun odotin sen valmistumista. Pannu tyhjeni varttitunnissa joten laitoin vielä lisää tulemaan. Kello näytti jo kymmentä, oli aika lähteä. Kaadoin tuoreet kahvit termariin ja vedin tarralenkkarini jalkaan.

 

Ulko-oven avattuani minua tervehti raikas tuulenhenkäys. Pihamaan nurmikko oli kellastunut ja lehtien peittämä, kesäinen vihreys oli enää pelkkä muisto. Nostin takinkaulukseni ylös ja kävelin öisen sateen kastuttaman pihani poikki auton luokse. Taputin Rollan takakonttia mennessäni sen ohitse, ylvään näköisenä seisovan auton luokse. Tämän metallinharmaan yläluokan kaunottaren olin ajanut pihaani edellisiltana ja se pääsisi näyttämään todelliset kyntensä piakkoin. Katselin sen upeaa muotoilua, sen korin kauniita leikkauksia ja täydellistä symmetriaa. Huokaisin kumartuessani kiilottamaan sen takakonttia koristavaa, kromattua mallimerkintää. Toyota Camry.

 

Istuin Camryn rattiin ja starttasin sen. Moottori murahti ärjyen käyntiin ja sai viereisessä puussa istuskelleet harakat lehahtamaan säikähtäneinä lentoon. Miehekkäälle moottorinstarttaukselle on olemassa oma temppunsa, jonka voin tässä teille paljastaa. Temppu on oikeastaan älyttömän helppo: käsijarru päälle, kytkin pohjaan, kaasu pohjaan ja käynnistetään moottori. Kuka tahansa nyt osaa tämän tehdä, mutta kaikki eivät osaa tehdä sitä tyylillä. Tärkeintä on se, että näytät äijämäiseltä kun ohikulkijat kääntyvät katsomaan miehekästä moottorin murahdusta. Asento ratkaisee! Kun pedaalit ovat pohjassa, pitää molemmin käsin puristaa rattia "kymmentä vaille kaksi" asennossa, pää painetaan niskatukea vasten niin että takapuoli lähes nousee penkistä ja selkä menee suorana. Meilläpäin tätä kutsutaan seisovaksi startiksi, koska nimensä mukaisesti siinä seistään kahdella jalalla auton poljinten päällä.

 

Camryn kaksilitrainen voimanlähde ärjyi tyhjäkäyntiä 7000 kierrosnopeudella kun poljin röörejä puhtaaksi. Hymy nousi väistämättä huulilleni. Nostin lopulta kytkintä ja sain Camryn etupyörät sutimaan tyhjää hiekalla. Isolohkosta löytyi niin valtavasti voimaa, ettei sillä pystynyt lähtemään liian suurilla kierroksilla. Tämän villihevosen taltuttamiseen tarvittiin ammattilaista, ja onneksemme sen ratissa oli juuri sellainen.

 

Laskin kierroksia ja nostin kytkintä uudelleen, tällä kertaa auto lähti lievästi nytkähtäen liikkeelle. Painoin vielä sumuvalot päälle ja suuntasin valtatielle. Soramontuille olisi pienoinen ajomatka, mutta onneksi olin ottanut matkamusiikkia mukaani. Kaivoin takin taskustani pari C-kasettia esille. Pari viikkoa sitten olin tehnyt kirpputorilta huippulöydön, ostin muovikassillisen itsenauhoitettuja kasetteja vain eurolla! Tästä riittäisi kuunneltavaa vähintäänkin vuosiksi. Luin etikettejä ja laitoin lupaavimman kuuloisen kasetin soittimeen: siinä luki "Danny – Suurimmat Hitit". Jostain syystä kasetti oli tyhjä, joten vaihdoin sen toiseen. Kaiuttimista alkoi soimaan Bogart Company. Pääsin heti hyvään fiilikseen ja ryhdyin laulamaan duettoa Ressun kanssa, samalla kun taitoin matkaa Camrylla.

 

Matka sujui kuin siivillä. Kyllä tästä autosta tunsi olevansa edustusauton kyydissä. Toyotan huippuosaaminen kulminoituu Camryssa, ja uskoisin sen kelpaavan vaikka itselleen Japanin Keisarille.

 

Saavuin viimein hymyssä suin soramontuille, aamuinen paha olo oli jäänyt täysin taakseni ja olin valmis taistelemaan. Olin kymmenen minuuttia etuajassa, mutten silti ollu ensimmäinen. Make oli jo paikalla ja viittoi ajamaan lähemmäksi. Pysäytin Camryn hänen viereen ja kaasuttelin vielä hetken mottia. Annoin koneen laulaa ja tein pienen vaikutuksen Makeen ennen kuin sammutin auton ja astuin ovesta ulos. Make nyökkäsi minulle ja vastasin nyökkäykseen. Hän oli pukeutunut tappamista varten. Hänen bootseissa oli teräsvahvisteiset kärjet, ja Maken ruskea nahkatakki oli avoimena paljastaen hänen tappelu-paitansa. Mustalle t-paidalla oli valkoisella painettu suuren nyrkin kuva sekä iso teksti "The King of Fisting", eli nyrkkitappeluiden kuningas.

 

"Siisti peli, onko tuo kakslitranen?" Make katseli Camrya arvioiden ja hymyili.

 

"Kyllä. Kuustoista venttiilinen TwinCamin kone" vastasin ylpeänä. "Ysiykkönen."

 

"Nättiä. Mulla on saman ikäinen, kyllä näillä potkitaan persettä kohta!" Make sanoi ja naurahti ääneen. Hän näytti peukalollaan olkansa ylitse, ja katselin Maken takana lepäävää 7-sarjan Volvoa.

 

Krominen maski paljasti auton olevan Volvo 760. Kiersin sitä ympäri ja tutkailin koria arvioiden. Ei se kaunis ollut kyllä missään nimessä. 80-luvulla Volvon muotoiluosastolla oli ilmeisesti käyty tiukkaa budjettivyön kiristystä lävitse, sillä näytti siltä että muotoilijoiden ainoa työkalu oli ollut kirves. Linjat olivat luotisuoria, tosiaan kuin kirveellä leikattuja, eivätkä ne millään yltäneet Camryn pyöristetyn virtaviivaisuuden tasolle. Silti ihan käypä pelihän tuokin oli.

 

Volvon sininen kori hohti tuoreen vahauksen kiiltoa, enkä pystynyt löytämään siitä ensimmäistäkään virhettä vaikka kuinka etsin. Avasin oven ja katsoin sisään. Sisusta näytti todella siistiltä ja hyvin hoideltu, nahan tuoksu oli voimakkaana ilmassa. Verhoilu oli vaaleanruskeaa nahkaa, eikä niissä näkynyt ainuttakaan halkeamaa.

 

"On muuten ruma ratti" mutisin tutkaillessani kuljettajan työtilaa. "Ihan siististi jobbailtu. Mistä tämän löysit."

 

"Eikö olekin nätti?" Make kysyi. "Sodankylässä oli liikkeessä myytävänä. Tällä on ollut vain yksi omistaja uudesta asti, ja nyt oli perikunta myynyt liikkeelle. Rullattu vaan 120 tonnia, voitko uskoa?"

 

"En" vastasin epäilevästi.

 

"En mäkään" Make nauroi räkäisesti.

 

"Mikä kone? Oliko tämäkin kaksilitrainen?" kysyin vielä Makelta katsellessani Volvoa.

 

Maken silmissä alkoi kiilua ja hänen suunsa kääntyi virneeseen. "Kaks piste kolme litranen, kuustoista venttiilinen turbo intercoolerilla" Make nauroi taas. "173 pollea, kyllä lähtee!"

 

Kalustomme oli kunnossa, ja odotimme enää vastustajiamme. Kyseessä oli perinteinen Ivalolainen miesten välienselvittely. Jos kahdelle tai useammalle karpaasille tuli ongelmia keskenään jotka piti ratkoa aikuisten miesten tavoin, niin vietiin ne aina soramontuille. Sitä oli turha alkaa huudella pitkin kyliä ja heilutella puukkoa, kun on sivistyneempiäkin tapoja asioiden selvittämiselle. Ja se tapa on ralli. Soramontuille oli vuosien saatossa muodostunut hyvä ajorata, jonka läpiajaminen vaati taitoa ja rohkeutta. Siinä otetaan miehestä mittaa kun ajellaan satasta soratiellä ja ympärillä on peruskalliota. Yksikin virheliike ja auto spinnaa hallinnasta tai pahimmassa tapauksessa syöksyy kalliota päin. Soramonttu-rallin mestaruus oli arvonimistä halutuimpia koko Lapin läänissä.

 

Ainutkaan auto ei ole koskaan selvinnyt naarmuitta kyseisestä koitoksesta, jonka vuoksi kisaan ei kannata lähteä omalla autolla. Korjauslaskut ylittäisivät helpolla itkurajan. Ralliauton vuokraaminen on myös kohtuuttoman kallista, fakta jonka tietävät kaikki jotka ovat joskus soittaneet Toyotalle kysyäkseen Corolla WRC:n vuokrahintaa yhdelle päivälle. Tämän vuoksi kehitimme aikoinamme loistavan ralliautojen liisaus-suunnitelman: pidennetty koeajo. Auton hankkiminen on siis varsin yksinkertaista: selataan Keltaista Pörssi ja etsitään sopiva auto joka on myynnissä läheisessä autoliikkeessä. Ajetaan liikkeeseen katsomaan kyseistä autoa, ollaan hierovinaan kauppoja ja pyydetään se yön ylitse koeajoon. Sitten vain kisailemaan soramontuille kyseisellä menopelillä ja rallin jälkeen palautetaan auto liikkeeseen. Aiheutuneet kustannukset riippuvat omista taidoista. Jos selviää pelkillä naarmuilla, voi väittää myyjälle niiden jo olleen siinä autoa hakiessa. Pienet ja keskisuuret lommot taas voi sovitella satasen-parin kertakorvauksella. Sekään ei haittaa vaikka auton ajaisi tuusan nuuskaksi, sillä liikkeellähän on täyskasko-vakuutus tämän kaltaisten tilanteiden varalle. Toki kuljettaja joutuu maksamaan omavastuu-osuuden, mutta tämä on normaalisti suuruudeltaan vain 500 euroa. Kokonaisuutena ralli tulee näin ollen halvemmaksi kuin edellä mainitun WRC-luokan auton päivävuokra. Bonusmenetyskin koskee vain liikettä, joten tämänkään vuoksi ei kannata lähteä omalla silmäterällä kisailemaan.

 

Camry ja Volvo olivat ärhäkkään näköisenä lähtöviivalle, valmiina kisaamaan. Autovalintamme olivat olleet yllättävän helppoja. Minä tiesin että Toyotan laatuun voi luottaa, Make taas ei suostunut ajamaan muulla kuin Mersulla tai Volvolla. Iso edustusauto oli kestävä ja tehokkaalla moottorilla varustettu, joten näillä perusteilla valitsin Camryn ja Make taas 760:n.

 

"Mikä tää oikein on?" Maken silmä kiinnittyi Volvon takalasissa olevaan tarraan. "Volvolandia? Eikö se tarkoita Ruotsinmaata? Enhän minä nyt perkele kehtaa ajella rallia noiden kanssa, jos autossa on svea-mamman kannatustarrat!" Make repi tarran irti ja rypisti sen käsissään. Hän heitti mytyn mahdollisimman pitkälle.

 

Istuimme Volvon takakontille jäyhän näköisinä, kun näimme kolmen auton lähestyvän pölypilven saattelemana. Autokolmikko ajoi rinta rinnan ja parkkeerasi eteemme. Ristin käteni ja katselin tulokkaita mahdollisimman tylyn näköisesti. Autot näyttivät kyllä pahaenteisen sporttisilta, mutten paljastanut sitä ilmeelläkään. Kolmikko oli valinnut allensa kovat menopelit, Topilla oli valkoinen Honda Accord, Ilkalla sininen Mazda 626 ja Laurilla punainen Ford Sierra. Kaikki olivat 90-luvun mallia ja kaksi litraisella koneella. Kisasta tulisi tiukka.

 

Nyökkäsimme vain tuimina ja istuimme autoihimme sanaakaan sanomatta. Säännöt olivat kaikille tutut, kierros radan ympäri ja voittaja saa Esson kuninkuuden. Panoksena oli koko elämämme.

 

Rullasimme automme vierekkäin lähtöruuduksi merkitylle kohdalle. Kaikki kaasuttelivat isolohkojaan. Kymmenen litran verran iskutilavuutta murisi samalla viivalla suorastaan pursuten testosteronia. Avasin Camryn ikkunan vain näyttääkseni että tässä oli sähkölasitkin. Kikkani onnistui ja huomasin Laurin jäävän tuijottamaan ikkunani portaatonta aukeamista. Painoin välittömästi torvea lähdön merkitse ja nostin kytkintä.

 

Moottorit ulvoivat ja kumit pureutuivat soraan kun neljä massiivista maantielaivaa ottivat räjähtävän startin. Lauri sai Sierrallaan hitaan lähdön, koska oli herpaantunut kriittisellä hetkellä. Topi syöksyi välittömästi kärkeen Accordillaan Maken hiostaessa häntä takapuskurin tuntumassa. Kaahasin talla tiskissä Mazda rinnalla aivan heidän perässään. Tie jatkui suorana ja kiviä satoi jatkuvana ryöppynä tuulilasiini. Vilkaisu taustapeiliin kertoi Sierran ja Mazdan roikkuvan aivan takapuskurissani kun saavuimme ensimmäisen mutkaan, joka kaartoi hyvin loivan U:n muodossa vasemmalle. Pidin pienen vaihteen silmässä ja iskin jalan lattiaan asti. Camry nytkähti eteenpäin ja lähdin ulkokautta ohittamaan peräkkäin ajavaa Accordia ja Volvoa. Pääsin Maken rinnalle ja näin Sierran menevä Mazdan ohitse ja jäävän roikkumaan aivan Maken Volvon takapuskuriin.

 

Kirosin äänen kun ymmärsin mitä he aikoivat, Topi ja Lauri meinasivat tehdä Sämpylän Makelle. Kaasupoljin oli jo Camryn lattiassa ja nopeusmittari näytti satasta kun yritin ehtiä kilkkaaman Topin Accordin pois ajolinjaltaan. En ollut tarpeeksi nopea, ja Topi iski jarrut pohjaan samalla kun Lauri antoi Sierralle kaasua. Maken rysäytti Volvon suoraan Accordin perään samalla kun Sierra tuli vauhdilla sen perään. Pelti rytisi ja kirskui Volvon puristuessa kahden auton väliin. Minä siirryin johtoon Mazda ottaessa toisen paikan. Topi kiihdytti Accordin uudestaan vauhtiin ja uskomattomasta mällistä selvinnyt Volvo lähti heti hänen perään. Hondan perä oli lytyssä ja sen takapuskuri pudonnut, Volvonkin keula näytti pahalta mutta takaa se oli yllättävän vähän kärsineen näköinen. Sierrasta oli sen sijaan mennyt puolet keulasta lyttyyn ja eikä se jatkanut enää matkaansa. Mustaa savua tuprusi sen konepellin alta Ilkan noustessa kiroillen pysähtyneestä autosta.

 

Mazda roikkui perässäni kärkkyen ohituspaikkaa, jota en sille suonut. Tie jatkui suorana ja ajoimme hyppyriin. Lyhyen ilmalennot päätteeksi rysähdimme takaisin maan kamaralle. Camry jouset iskivät kirskahtaen pohjaan ja tunsin vähintäänkin yhden nistä antavan periksi. Pidin edelleen kärkipaikan muiden ajaessa letkassa perässäni. Kaarroimme oikealle ja sitten mutkaa vasemmalle. Camryssa oli liikaa vauhtia ja se lähti puskemaan mutkasta ulos. Sain oikaistua auton viime hetkellä, mutta arviointivirheeni vuoksi muut menivät ohitseni ja putosin neljännelle sijalle.

 

Kuulin Volvon turbon ulvovan sen suhahtaessa ohitseni ja jatkaessa muiden ohitusta ulkokautta. Make sai kärkipaikan haltuunsa, ollessamme radan puolessa välissä. Menimme taas letkassa suoraa tietä, ja edessämme tuli rallin vaarallisin kohtaus: neulansilmämutka vasemmalle, jota reunusti kohtalaisen jyrkkä pari metrinen pudotus.

 

Topi tuli kärkkyi Volvon perässä ja ohjasi Accordia sisäreunan suuntaan Maken aikoessa ottaa mutkan ulkoreunan kautta. Jarruvalot välähtivät kaikkien hiljentäessä vauhtiaan. Make käänsi kaiken vasemmalle ja nuoli ulkoreunustaa. Topi tuli samalla sisäkautta pitkin ja veti Accordin käsijarrusta. Volvon turbo ulvahti taas Maken antaessa hanaa mutkan keskipisteessä, mutta Accord iskeytyi samaan aikaan sen kylkeen ja kilkkasi Volvon radalta. Katsoin kauhulla kuinka Maken Volvo tippui pari metriä soramonttuun ja kierähti kuusi kertaa katon kautta ympäri, ennen kuin se pysähtyi savuavana rauniona paikoilleen.

 

Sääliin ei ollut aikaa, sillä vain suoritukseni ratkaisisi. Olin taistelemassa yksin kahta ylivertaista vastustajaa vastaan, eikä virheisiin ollut varaa. Selvitin neulansilmän lähestulkoon täydellisesti ja ohitin samalla Mazdan. Saavutin nopeasti Accordin, joka oli radalla olevista autoista kärsinyt selvästi eniten vauriota. Topi käänsi raivokkaasti rattia ja Honda iskeytyi kylkeeni. Väänsin vastaan ja kamppailimme hetken rinnatusten, autot kylki kykeä vasten. Pääsin irrottautumaan Accordista, jonka vauhtia tuntuivat jo vauriot painavan. Olin taas johdossa. Edessä oli enää tiukka mutka vasemmalle, ja sitten pitkä suora maaliin asti. Camry oli hyvässä iskussa ja aloin taas uskoa mahdollisuuksiini.

 

Edessä olevaa mutkaa reunusti kallio, ja siirryin ulkoreunaan päästäkseni optimaaliselle ajolinjalle. Sivupeilini oli irronnut äskeisessä syleilyssä Hondan kanssa, joten kurkkasin nopeasti olkani ylitse ja näin Topin aikovan taas samaa temppua mutkan sisäkautta. Meitähän ei jalliteta kahdesti! Jarrutin voimakkaasti ja toin Camryn aivan pysähdyksiin. Accord suhahti ohitseni kylki edellä ja rysähti suoraan peruskallioon. Pääni iskeytyi samassa niskatukeen kun Mazda ajoi perääni. Ilkka oli tullut myös ulkoreunustaa pitkin, eikä ollut odottanut täys-stoppia. Topi yritti vielä polkea Accordia pää punaisena liikkeelle, mutta sen akselistot olivat vääntyneet muiden vaurioiden ohelle, eikä sillä ajettaisi enää metriäkään.

 

Iskin armotta hanaa ja ohitin romutetun Hondan. Mazda piiputti perässäni nokka lytyssä, siitä ei olisi enää vakavaa uhkaa minulle. Camryn tehot olivat tallella, eikä se ollut saanut pahemmin kolhuja. Ainoastaan perä oli kasassa, mutta tekniikka pelasi täydellisesti. Selvitin mutkan helpolla ja edessäni oli maalisuora. Mazda yritti seurata minua, mutta annoin Camrylle enemmän kaasua kuin Hitler juutalaisille ja syöksyin maaliviivan ylitse. Olimme voittaneet!

 

Vedin vielä käsijarrua vauhdissa ja spinnasin Camryn pysähdyksiin. Aivan uskomaton suoritus! Nousin autosta katsomaan tilannetta. Kaukaisuudessa näin romutetun Volvon savuttavan pikimustaa savua. Lähtöviivan lähelle jäänyt Sierra oli ilmiliekeissä. Accord oli romutettu, mutta ei sentään palanut. Mazda taas piiputti maaliviivan ylitse vaivalloisesti, jossa minä odottelin jo rinta rottingilla. Make linkutti luokseni ja ilahduin nähdessäni hänen olevan kunnossa. Hän oli yltäpäältä mustelmissa ja otsassa oleva avohaava vuoti ilkeän näköisesti verta, mutta Make nauroi silti maanisesti.

 

"Kuka on kingi! KUKA ON KINGI!" Make huusi nauraen ja osoitti etusormillaan paitaansa. Hän alkoi tanssimaan Moonwalkkia ilkkuessaan vastustajiamme.

 

Topi ja Lauri nousivat vähin äänin Mazdaan joka ryhtyi matelemaan pois paikalta. Pojat istuivat sen sisällä leuat rintoihinsa painettuina, lyödyin näköisinä.

 

"Ei jumalauta miten hieno suoritus! Sä oot mun idoli, Antero!" Make huusi ja paiskasi vitoset minulle.

 

"Nyt käydään hakemassa traileri ja palautetaan Volvo liikeeseen" Make nauroi edelleen. "Pitää taas selittää, että väistin poroa ja ajoin ojaan. Kyllä tämä oli viidensadan arvoista!"

 

Make hyppäsi Camryn kyyttin ja lähdimme ajamaan poispäin. Esso olisi nyt pysyvästi meidän, eikä kellään olisi siihen mitään sanomista.

Päätin pistää elämää ranttaliksi ja törsätä Rollan koristeluun hieman rahaa. Viisituhatta euroa poltteli sukanvarressani ja olin jo jonkin aikaa miettinyt, että Rollani ylivertainen varustelutaso tulisi saada muidenkin kanssa-autoilijoiden tietoisuuteen jollain tavalla. Niinpä päätin ostaa takakonttiin kiinnitettävän merkin, jossa lukisi "5-Speed". Kaikki perässäni ajavat näkisivät sitten että tässä autossa on poikkeuksellisen moderni vaihdelaatikko. Jees söör, oikein viisi pykälää löytyy. Maantienopeuksilla tämä poika laittaa ylivaihteen silmään ja nauttii bensan pihistelystä.

 

Selailin autovaraosien postimyyntiluetteloa ja etsiskelin kyseistä merkkiä turhaan. Kaikkea muuta kyllä löytyi, mutta ei haluamaani 5-Speed merkkiä. Olin jo luovuttamassa etsintääni, kun sattumalta silmäni osui myytäviin BMW:n merkkeihin. Sieltä löytyi lähes täydellinen merkki, kromatuin kirjaimin luki M5 joiden vieressä oli sininen ja punainen vauhtiviiva. M5, eli viisi-lovinen manuaali, tämä merkki kelpaisi aivan yhtä hyvin osoittamaan Rollani ylivertaisuutta. Katselin vielä tarraosastoa, josko sieltä löytyisi jokin Toyotamainen lisä-somiste. Silmääni miellytti japanilais-tyylinen, sininen ja liekkikoristeltu Overdrivefi -tarra, joten päätin tilata myös sen. Overdrivefihan on englantia ja tarkoittaa ylivaihdetta. Vitos-pykälähän minun Rollastani tosiaan löytyy, kuten varmaan on jo selväksi käynyt.

 

Soitin välittömästi postimyyntifirman maksulliseen hotline-numeroon ja tilasin tuotteet. Hintaa tuli yhteensä 120 euroa ja postikulut päälle, mutta tämä oli ehdottomasti sen arvoista. Tällainen ammattimies kun sijoittaa auton laittoon satasen, niin sen saa myyntitilanteessa vähintään kolminkertaisena takaisin, kuten olemme aiemmin jo nähneetkin. Kahden päivän kiihkeän odotuksen jälkeen pääsin viimein koristelemaan Rollan, ja kyllä lopputulos taas näytti aivan uskomattomalta.

 

Somistuksen päätteeksi päätin vielä pestä autoni, ensimmäistä kertaa tämän auton kanssa. Rolla oli niin kiiltävän puhdas kun olimme nostaneet sen keväällä järvestä, etten ollut viitsinyt turhia pestä sitä. Siinä vaiheessa kun pölykerros alkaa vaikuttaa auton aerodynaamisiin ominaisuuksiin, on vasta aika pestä auto. Eli noin kerran-kaksi vuodessa. Aloitin vetämällä puutarhaletkun auton luokse ja huuhtelemalla sen vedelle. Tämän jälkeen kaivoin pesuvälineeni esille, viime vuosikymmenellä ostettu Biltema pesusieni ja keinonahkainen säämiskä. Täytin ämpärin vedellä ja lisäsin tilkan Fairya, sitten ryhdyin puunaamaan Rollaa. Pesusieni kirskui hangatessani Rollan mustaa pintaa. Sieni oli vuosien mittaa kerännyt sisäänsä runsaasti hiekan jyviä, jotka auttoivat hiomaan hapettumat maalipinnasta pois. Tämän vuoksi ei ole järkevää vaihtaa pesusientä oikeastaan ikinä, sillä siinä menee oma aikansa ennen kuin sieni on kerännyt tarpeeksi hiekkaa, ja on siten optimaalisessa iskussa. Pyörittelin sientä voimakkain liikkein ja annoin lialle kyytiä, välillä kastoin sen pesunesteessä ja puristelin liiat vedet pois. Ämpärin sisältö oli jo kahden puristuksen jälkeen täysin mustana.

 

Jatkoin pesua. Pyörittelin, painoin, hinkkasin ja puunasin. Kymmenen minuutin fyysisen urakan jälkeen Rolla hohti puhtaana, joten kippasin vielä pesuämpärin sisällön sen päälle. Huuhtasin puutarhaletkulla loput saippuat pois ja ryhdyin kuivaamaan autoa. Repaleinen säämiskä heilui ja hioi vielä viimeiset liat pois Rollan pinnalta. Kuivattuani viimeiset pisarat istahdin alas ja korkkasin yhden Karjalan. Katselin ylpeänä auringon valossa kiiltävää Rollaani. Tämä jos mikä oli Kodak-hetki, joten päätin ikuistaa sen Tokmannilta hankkimallani, 39 euron digikameralla. Katsokaa itse ja kadehtikaa.

 

 

Syyspesu oli tehty ja tällä pärjäisi taas kevääseen asti. Makehan pesee Mersuaan huomattavasti useammin kuin minä, ja jopa vahaa sen monta kertaa vuodessa Bilteman huuhteluvahalla. Minä en ole ikinä vahannut autoani, enkä vahaa jatkossakaan. Se on pelkkää markkinamiesten hölynpölyä ja turhamaisuutta alkaa sillä tavalla autoaan kiillottelemaan. Niinhän sitä sanotaan että rumat vaatteilla koreilee, ja minusta Rolla on niin luonnonkaunis, ettei se tarvitsee mitään vahauksen kaltaista huora-meikkiä päällensä.

 

Päätin lähteä Essolle kahvittelemaan ja esittelemään autoani. Ajelin hitaasti hiekkatietä pitkin, ettei puhdas autoni menisi heti likaiseksi. Toisin sanoen, noudatin nopeusrajoituksia. Matkan varrella perääni tuli roikkumaan joku vanha jenkkikatiska. Se oli pitkän aikaa kiinni perässäni, kunnes lopulta ohitti minut suoralla. Sisältä tiirailivat silmät suurina kaksi nahkatakkeihin sonnustautunutta tötteröpäätä. Eivät pojat vissiin olleet nähneet näin upean kiiltävää japsia aiemmin, kun sillä tavalla tuijottelivat.

 

Kaarsin Esson pihaan ja pysäköin Rollan. Näin ikkunasta Maken istuvan Esson kahvilassa, joten heilutin kättäni hänelle. Make käveli pihalle.

 

"Morjens mieheen," Make tervehti, johon vain nyökkäsin vastaukseksi. "Katos, katos. Sähän olet nätit asenne-tarrat laittanut Rollaan."

 

Katselimme uusinta lisävarusteluani kun kuulimme takaa lähestyvän pärinän. Kyseisestä, rikkoutuneen takaäänenvaimentimen murinasta ei voinut erehtyä. Käännyimme jännittyneinä katsomaan kuinka pihaan kaartoi -93 Nissan Sunny ja heti sen perässä samanikäinen Mazda 323. Arkkivihollisemme Topi sekä hänen kätyrinsä, veljekset Ilkka ja Lauri.

 

Topi ajoi Nissaninsa meidän kohdalle ja veivasi ikkunan auki, Ilkka ja Lauri avasivat Mazdan ikkunan ja katselivat meitä tuimina.

 

"No kahtos vaan ketä tällä onkaan, mitä hondikset?" Topi irvaili Nissan moottorin putputuksen alta.

 

Vihollisjengimme oli kesän mittaan yrittänyt saada Esson omaksensa. Olimme kuulleet legendoja, jonka mukaan he olivat jopa röyhkeästi käyneet kahvilla kun me emme olleet paikan päällä, mutta yhtä kertaa lukuun ottamatta emme olleet heihin Essolla törmänneet. Välienselvittelyn aika oli viimein koittanut.

 

"Kuitsutko sä mua Honda-mieheksi?" Make tivasi raivoissaan.

 

"Mitä vikaa Hondassa on?" minä järkeilin. "Se on ihan hyvä merkki."

 

"Kuulin että te olitte käyneet ratsastusleirillä." Topi jatkoi irvailuaan. "Poikien ratsastusleirillä. Oliko siellä hauskaa aivan homona?"

 

Tuijotimme häntä Maken kanssa järkyttyneinä. Topi vittuili meille avoimesti viime kertaisesta ratsastusleiri kokemuksestamme. Miten tämä oli mahdollista? Olimme vannoneet Maken kanssa ettemme kertoisi siitä kenellekään, ja tämän valan olimme myös pitäneet. Vai oliko sittenkin huono idea kirjoittaa kokemuksistani julkiseen blogiini Internetissä? Oliko Topi käynyt lukemassa tätä?

 

Make toipui ensimmäisenä ja antoi täydeltä laidalta takaisin. "Joo, käytiinhän me. Kuultiin että faijasi Diesel-auto oli nähty niillä kulmilla, joten ajateltiin tarkistaa asia."

 

Topilla nousi puna poskille. "Jumalauta! Vedä toi takaisin tai täällä tulee rumaa jälkeä!"

 

"Justiinsa!" Make huusi hänelle. "Noi on varmaan ne samat sanat jotka mutsis sano faijalles kun ne oli sua duunaamassa!"

 

Topi sammutti Nissanin moottorin ja astui ulos. Hän tuijotti silmät leimuten Makea. "Sanakin vielä niin sinä kuolet" Topi sanoi vakavalla äänellä.

 

"Kuule, mulla on neljä pientä sanaa sulle," Make jatkoi kylmän rauhallisesti. "Hais-ta vit-tu!"

 

Taustalla Ilkka ja Lauri nousivat Mazdasta ja kävelivät uhkaavina luoksemme. Topi ojensi kätensä meitä kohti ja veti hitaalla liikkeellä nahkaisen ajohansikkaan kädestään. Hän läpsäisi sillä Makea poskelle ja heitti sen maahan.

 

"Kunniaani on loukattu enkä minä voi sietää sitä!" Topi julisti suureen ääneen ja katsoi taivasta kohden. "Tätä ei voi ratkaista enää kuin yhdellä tavalla." Hän käänsi katseensa tiukkana meihin, "Me tapaamme ensi viikonloppuna hiekkamontuilla, te kaksi vastaan me kolme. Voittajat säilyttävät kasvonsa ja saavat Esson baarin reviirikseen!"

 

Suuni loksahti auki järkytyksestä. Välienselvittely hiekkamontuilla oli vanha Ivalolainen perinne, jossa moni oli menettänyt henkensä. Kyseessä ei suinkaan ollut joukkotappelu vaan jotain ihan muuta.

 

"Voi tytöt, me otamme haasteen ilomielin vastaan" Make kukkoili. "Sen jälkeen te lähdette täältä kuin kuppa Töölöstä."

 

Topi heristi sormellaan meitä. "Odotahan vain ensi viikonloppua."

 

"Jeh, me jyrätään teidät" Lauri sanoi. Ilkka nyökkäili päätänsä hänen vieressään.

 

He istuivat autoihinsa ja lähtivät raivokkaasti pois Esson pihalta. Minä jäin Maken kanssa seisomaan siihen, vieläkin järkyttyneenä.

 

"Mitä helvettiä sinä sait aikaan!" huusin lopulta Makelle, "Meitä on kaksi ja noita kolme. Parhaassa tapauksessa me häviämme Essolla asiointioikeutemme, ja huonossa tapauksessa meiltä lähtee henki!"

 

"Älä huolehdi, mä olen harjoitellut" Make sanoi ja iski silmää. "Me voitetaan nuo, ja nöyryytetään niitä oikein kunnolla. Sen jälkeen ei tarvitse katsella moisia sontaläjiä enää koko loppuelämän aikana."

 

Mieleni ei huojentunut yhtään, vaan odotan kauhulla ensi viikonloppua.

Torstai-ilta oli jo pitkälti kääntymässä yöksi kun löhösin olohuoneessani televisiota katselemassa. Olin heittänyt jalkani rennosti pöydälle ja ottanut yhden Karjala-pullon käteeni kun puhelimeni alkoi soida. Jotenkin se kuulosti poikkeuksellisen raivokkaalta, ja nähdessäni soittajan olevan Make, tiesin jotain suurta tapahtuneen.

 

"Antero" vastasin rauhallisena luuriini.

 

"Jumalauta! Mä voitin! MÄ VOITIN!" Makehan se siellä meuhkasi. Hän kuulosti lähes hysteeriseltä.

 

"Rauhoituhan nyt, täällä halkeaa kohta korvat. Mitä sinä nyt voitit?" kysyin Makelta.

 

"Voi vittu.. voi vittu mä en voi uskoa tätä! Mä voitin Seatin! Mä voitin vittu Seatin!" Make jatkoi kiljumistaan.

 

"Siis auton?" kysyin vielä tarkennukseksi. Eipä tämä juuri vakuuttanut minua, Seat ei ole kaksinainen merkki. Espanjalaisten valmistama Fiat? Kuka hullu sellaisen haluaa! Rinnastan Seatin laadullisesti suoraan muihin lisenssi-Fiatteihin, kuten FSO Poloneziin eli Polski-Fiatiin. Tietysti jos ilmaiseksi sellaisen saa, niin ei kai sitä heti paalattavaksi viitsi viedä.

 

"Joo joo, auton! Minkähän mallin mä voitin? Jos se on joku turbo! Sitte mä voisin asentaa siihen dumpin ja kiihdyttelisin pitkin kylänraittia. Hieman porukka katselisi kun tulisin kuustoistaventtiilisellä turbo-Seatilla ja kuuluisi vaan tsiih-hi-hi…"

 

"Nyt en kyllä, Make, pysy perässäsi. Kerrotko ihan alusta alkaen että mitä on tapahtunut?" yritin toppuutella häntä.

 

"Niin, siis osallistuin Seatin nettisivuilla olleeseen kilpailuun tuossa viime viikolla, ja nyt sieltä tuli sähköpostia että mä olen voittanut pääpalkinnon!" Make vaahtosi.

 

"Ja se pääpalkinto on uusi Seat?" tiedustelin.

 

"Kyllä kait, kun se kilpailu kerran niiden nettisivuillakin oli"

 

"Luehan se sähköpostiviesti minulle" komensin epäilevänä.

 

"Okei, odotahan" kuulin kuinka Make laittoi kakkuloita päähänsä "Onneksi olkoon Make! Olet voittanut kilpailumme pääpalkinnon: kahden hengen viikonloppureissu ratsastusleirille…" Maken ääni hiljeni lauseen loppua kohden.

 

"Ratsastusleirille?" kysyin hämmästyneenä. "Aika erikoinen palkinto Seatilta."

 

"Odota hetki" Make lueskeli loppua sähköpostiviestiä. "Joo… siis tämä on joku miesten keskeinen ratsastusleiri, joka pidetään ensi viikonloppuna Oulussa. Jonkin sortin äijä-meininkiä siis."

 

"Mitä tekemistä Seatilla on tämän kanssa? Ajetaanko siellä uusia Seatteja vai mitenkä?" kyselin taas lisätietoja.

 

"Katos perhanaa! Eihän tämä olekaan Seat, vaan joku Seta –niminen järjestö. Mulla on näköjään tullut kirjoitusvirhe kun olen ollut menossa Seatin sivuille" Make hämmästeli. "No mutta pääasia että voitin palkinnon. Lähdetkö mun mukaan tuonne leirille?"

 

"No miksipä ei, kunnon äijä-meininki voisi olla ihan mukavaa vaihteeksi. Lähdetään vaan" vastasin iloisesti.

 

Perjantaina lähdimme matkaan. Koska olimme menossa hevosilla ratsastamaan, aioimme myös pukeutua asianmukaisesti. Tunnetustihan parhaiten hevosten kanssa sopivat yhteen cowboyt ja intiaanit, joten päätimme pukeutua niiksi. Hetken kinastelun jälkeen vedimme pitkää tikkua siitä, kumpi saisi olla cowboy ja kumpi joutuisi olemaan intiaani. Tuuri ei ollut kanssani, vaan minusta tuli intiaani täksi viikonlopuksi.

 

Päätimme ajaa tällä kertaa yhdessä Rollalla, koska viime reissun olimme tehneet Maken Mersulla. Heitimme reppumme Rollan takakonttiin ja lähdimme tien päälle. Ilma oli kaunis ja radiossa lauloi Danny meidän taittaessa matkaa kohti Oulua ja rentouttavaa viikonloppua. Koko matka sujuikin varsin joutuisasti, tosin pysähdyimme käytännössä jokaiselle vastaantulevalle huoltoasemalle kahvittelemaan.

 

Saapuessamme Setan hevosleirille oli ilta jo laskeutunut. Olimme muutaman tunnin myöhässä, mikä oli ollut tarkoituksenamme. Tosimies saapuu tyylikkään myöhässä ja välttää näin turhat alkuläpinät. Otimme reppumme Rollan takakontista ja lähdimme kävelemään päärakennusta kohti. Laajat pellot ympäröivät hevostilaa. Yhtä peltoa reunusti hevoslaidun, ja toisen vieressä komeili uusi maneesi. Ympärillämme avautui Oulun maalaismaisema kaikkein kauneimmillaan. Aika perhanan rumaahan siellä on Ivalon loistoon verrattuna, mutta menettelihän tuo.

 

Päärakennusta ei voinut enää taloksi laskea, vaan se meni jo täysverisestä kartanosta. Astuimme ovesta sisään, aulassa meitä vastassa seisoi joku mies. Äijä oli selvästi prätkämiehiä, hän oli pukeutunut kokomustaan nahka-asuun ja nahkaiseen koppalakkiin. Ylähuulelta leukaan asti ulottuvat tuuheat viikset kruunasivat asukokonaisuuden. Make tervehti häntä kohottamalla cowboy-hattuaan, minä taas nostin käteni pystyyn perinteisen intiaani-tervehdyksen muodossa.

 

"Ei kauheeta, pojat! Te olette hirvittävän myöhässä!" prätkäkundi sanoi. Noin rotevaksi mieheksi hänellä oli käsittämättömän kimeä ääni. "Muut ovat juuri aloittamassa ratsastusta. Tulkaa äkkiä niin ehditte vielä mukaan. Minä olen muuten Simo, tämän leirin vetäjä."

 

Nyökkäsimme Simolle ja lähdimme seuraamaan hänen jalanjäljissään. Simo ohjasi meidät hevostallille ja siellä meitä odottavien hevosten luokse.

 

"Meillä on kaikki hevoset jo tunnilla, joten teille on enää ponit jäljellä. Minä satuloin ne äsken kun aavistelin että saattaisitte vielä tulla kuitenkin." Simo osoitti kädellään kahteen vierekkäiseen karsinaan, joissa seisoi kaksi pientä ponia.

 

"Mä otan tuon ruskean!" Make huudahti välittömästi.

 

Kirosin hitaita refleksejäni, sillä ruskea poni oli sentään vähän isompi kuin sen vieressä oleva mini-poni.

 

"Hyvä valinta." Simo sanoi. "Sen nimi on Roxi. Sinulle jäi sitten Pippuri" Simo jatkoi ja katsoi minua.

 

"Mitä helvetin nimiä nuo on?" Make hämmästeli "Kyllä miesten leirillä pitää olla äijämäiset nimet kopukoillekkin. Minä kutsun omaani Turboksi!"

 

"No tämä saa sitten olla Karjala" sanoin pontevasti ja osoitin omaa poniani. Se oli pohjaväriltään valkoinen, ja sillä oli kauttaaltaan isoja ruskeita läiskiä. Kaukaa katsottuna olisin erehtynyt luulemaan sitä pieneksi lehmäksi.

 

"Voi teitä pojat!" Simo nauraa kikatti pikkutyttömäistä naurua ja opasti meidät maneesiin päin.

 

Talutimme ponejamme hänen perässään maneesin kentälle. Muut olivat jo täydessä vauhdissa ja ratsastivat hevosillaan ympäri kenttää. Kävelimme poniemme kanssa keskelle ja päätin tehdä näyttävän sisääntulon, joka ei takuulla jäisi yhdeltäkään huomaamatta. Hyppäsin ketterästi ponini selkään, tartuin sitä korvista kiinni samalla kun napautin kantapääni sen kylkeen ja huusin: "Matkaan, Karjala!"

 

Poni ei tykännyt tästä yhtään, vaan nousi hirnuen takajaloilleen ja viskaisi minut selästään. Kuulin luitteni rusahtavan allani paiskautuessani maahan. Makasin hetken paikallaan henkeäni haukkoen ja tunnustelin, toimivatko kaikki raajani vielä. Simo käveli luokseni Karjalaa taluttaen, hän oli pysäyttänyt pillastuneen ponin välittömästi. Ainakin toiveeni toteutui ja sisääntuloni ei jäänyt keneltäkään huomaamatta.

 

Make naureskeli vieressä ja nousi oman poninsa selkään. "Ei sitä korvista ohjata vaan näistä remmeistä" hän huusi minulle suitsista kiinni pitäen. "Katsos näin se menee!"

 

Make veti taskustaan kokoontaitettavan ratsupiiskan, en edes tiennyt hänen omistavan moista. Hän napautti kantapäillään poniaan kylkiin ja piiskasi muutaman kerran vielä näytiksi. Poni syöksyi laukaten eteenpäin ja Maken pää notkahti voimakkaasti taaksepäin. Se laukkasi hurjaa vauhtia kentän halki. "Hui saatana! Pysähdy, pysähdy!" Make huusi ja antoi ponille piiskaa pysähtymisen merkiksi.

 

Laukka nousi kiitolaukaksi nopeuden kasvaessa entisestään. Make hötkyi ponin selässä kuin perunasäkki ja kiisi kentän reunaa pitkin. Muut hevoset väistyivät nopeasti sen alta pois. "PYSÄHDY!" Make kiljui valkoisena kuin lakana ja piiskasi vimmatusti, jolloin poni vain laukkasi entistä kovempaa.

 

Heidän edessään oli noin puolentoista metrin korkeudelle asetettu hyppyeste. "Ei jumalauta! Se aikoo hypätä!" Make kiljui paniikin vallassa. Poni ei kuitenkaan hypännyt esteen yli vaan sujahti sen alitse, jolloin Make iskeytyi suoraan puomia päin. Hän tippui rytinällä alas puomi mukanansa, ponin kiitäessä vauhkona kauemmas. Lähdin juoksemaan Maken luokse.

 

"Make! Oletko kunnosa?!" kysyin huolestuneena ja läpsin avokämmenellä häntä poskille.

 

"Öäääh… perjantai!" Make huusi sekavan oloisena.

 

"Mitä?"

 

"Tänään on perjantai!" Make sopersi, ainakin hän oli edelleen selvillä päivästä. "Musta tuntuu että mä rikoin juuri joka ikisen luun kropastani" hän voihki sylkiessään verta maahan.

 

"Nousehan nyt, eiköhän tässä ole ratsastettu tarpeeksi" sanoin hänelle kannustavasti. "Lähdetään kaljalle."

 

Poistumme maneesista minun tukiessani Maken haparoivaa askelta. Muut tuijottivat hevostensa selistä meidän menoa. Kävelimme takaisin päärakennukselle, jossa olin nähnyt olevan baarin.

 

"Kaksi huurteista ja sassiin" komensin kyyppärille astuessamme baariin sisään. "Nyt on mies hädässä!"

 

Hintelän näköinen baarimikko laski kuivaamansa tuopin pöydälle ja kääntyi katsomaan meitä. "Sori vaan kultsi, mutta ei meillä ole muuta kuin päärynäsiideriä tarjolla."

 

"Mitä helvettiä!" huudahdin. "No sellaista sitten. Kaksi vahvaa päärynäsiideriä"

 

"Ne on light siidereitä" kyyppäri sanoi suorastaan lipevän oloisesti.

 

"No voi jumalauta!" karjahdin hermostuneena. "Onko täällä edes suolapähkinöitä?"

 

"Ei ole, mutta tuolla on kyllä hedelmäpöytä mistä saa ottaa banaaneja ja appelsiineja."

 

Kävelimme kiroillen ulos baarista ja panimme tupakaksi. Olimme molemmat huonolla tuulella. Seisoimme vain tuulessa savuja puhallellen ja katselimme pysäköityjä autoja. Kamalan näköiset sekasikiöt täyttivät parkkipaikan, citymaastureita, farmareita, jopa muutama Jaguaari oli pihalla. Niitä katsellessani sain loistoidean.

 

"Odota hetki" sanoin Makelle ja kävelin takaisin baariin. Hetken päästä astelin takaisin pihalle ja virnistin Makelle. Kädessäni heilutin kahta valtavankokoista banaania. Make purskahti nauruun ymmärtäessään mitä aioin tehdä.

 

Kävelimme omistajan elkein lähelle pysäköidyn karvalakkimallin Jaguarin XJ8:n viereen. Vilkaisin ympärilleni. Kaksi miestä seisoi parin auton päässä selin meihin päin, mutta muuten pihalla oli täysin autiota. Ryhdyimme muina miehinä tihutyöhömme. Polvistuimme Jaggen takana, sen molemmassa takakulmassa oli iso pakoputki kuin odottamassa banaanejamme.

 

"Oletko valmiina?" kysyin vielä Makelta.

 

"Valmiina ollaan" Make vastasi.

 

"Okei, työnnä se sisään" sanoin Makelle ja naurahdin hieman. Laitoin oman banaani Jaguarin pakoputkeen. Siinähän starttailet nyt, naurahdin mielessäni.

 

"Ei tää mahdu tänne vaikka mä kuinka änkeän, tää rööri on liian pieni." Make tuskaili oman puolensa kanssa.

 

"Odotas hetki" tokaisin ja kaivelin taskujani. Rikkoutuneiden suojakumien vuoksi Rollani vetonivelet kaipasivat säännöllistä voitelua, tämän vuoksi minulla oli aina taskussani pieni purkillinen Mobilin konerasvaa. Heitin sen Makelle. "Ota tosta vaseliinia liukasteeksi, sillä pitäisi onnistua."

 

"Okei, odotas niin mä rasvaan tän" Make sanoi voidellessaan banaania. Hän laittoi banskun takaisin Jaguaarin pakoputkeen, ja tällä kertaa sai sen tukittua. "Just noin beibi, pohjaan asti vaan!" Make huudahti voitonriemuisena.

 

"Voi pojat, toi kuulostaa tosi kivalta!" vierestämme kuului miehen ääni. Ne kaksi äijää olivat kuulleet touhumme, ja tulivat ilmeisesti haastamaan riitaa. "Saadaanko me liittyä seuraan?"

 

Nousimme auton takaa välittömästi pystyyn, ja pelkäsimme olevamme ongelmissa. Toinen äijistä oli poliisi ja toinen taas laivaston matruusi. Tämä ei tiennyt hyvää. "Ei me mitään tehty!" Make huudahti.

 

"Täällä tuo on ihan sallittua pojat, ja saatte tehdä sitä ihan avoimesti. Siksihän me täällä ollaan" poliisi sanoi.

 

"Ai ollaan vai…" ihmettelin ääneen. "Niin tietysti ollaan!" Äijä-leirillä tällaiset käytännön kepposet olivat sallittuja, mikä oli tietysti täysin luonnollista.

 

"Ei mutta katsohan, Jouni, nuo ovat pukeutuneet intiaaniksi ja cowboyksi" matruusi sanoi. "Nyt meillä on täysi joukko kasassa, minähän sanoin että tänä vuonnakin tulee varmasti koko setti paikalle!"

 

"Totta!" Jouniksi paljastunut poliisi huudahti. "Tulkaa pojat mukaan, sisällä alkaa juuri esitys."

 

Katsoin Makea kummissani. Hän kohautti harteitaan, joten lähdimme Jounin johdattamina kävelemään takaisin päärakennuksen suuntaan. Sisällä menimme baarin ohitse suuren tanssisaliin, joka oli jo täynnä äijiä. Salin päässä komeilevalla esiintymislavalla seisoi Simo pitämässä puhetta jostain rekisteröinneistä ja sen tuottamasta autuudesta. Mies höpisi ilmeisesti autoista, varmaan jotain AKE:n tilastoja. En kuunnellut sen kummemmin. Simon vieressä seisova farkku-haalareihin sonnustautunut raksakundi kohensi turvahattu päässään. Jouni johdatti meidät lavalle matruusi perässään.

 

"Herran pieksut!" Simo huudahti mikrofoniin meidän neljän astuessa lavalle. "Meillähän on täysi kööri paikalle. Pertsa, pistä musiikki soimaan!"

 

Samassa kaiuttimista alkoi soida disco-musiikkia, ja tanssilattialle muodostui läjäpäin härkäpareija äijien alkaessa jytäilemään musiikin tahtiin. "Hei, mä tunnen tän biisin!" Make huudahti. "Tää on Frederikin Miesstrippari".

 

Make heittäytyi täysillä mukaan ja tarttui mikkiin. Hän veti parasta kuulemaani karaokea Reetusta ja eläytyi sanoituksiin viskomalla vaatteita päältänsä. Tunnelma hipoi kattoa ja eturivissä olevat pojat tuulettivat punastuneita kasvojansa heiluttamalla kättään. Minä tanssin lavalla villeimpiä Saturday Night Fever –liikkeitäni ja nautin jokaisesta hetkestä.

 

Silloin tapahtui jotain kauheaa. Simo ja raksamies alkoivat suudella keskellä lavaa, katsoimme Maken kanssa järkyttyneinä vieressä. Make osoitti hinaajia ja huusi kovaa mikkiin "Kattokaa kaikki, täällä on homoja! Hakataan ne!"

 

Musiikki pysähtyi välittömästi ja shokeeraava hiljaisuus työntyi sen tilalle. Kaikkien silmäparit tuntuivat olevan kohdistettuina meihin…

 

…………

 

Puoltatuntia myöhemmin ajoimme Rollalla sataakuuttakymppiä Ivaloon päin. Corollan männät takoivat punaisina hevosvoimia esille, minun seistessä tasajalkaa kaasun päällä.

 

"Mistä helvetistä mä olisin voinut tietää että Seta on joku homo-järjestö" Make manaili vieressäni. Hän oli järkyttyneempi kuin ensimmäisen huoltolaskunsa saanut Audi-kuski.

 

Päätimme ajaa suoraan Veijon Essolle. Sixpäkki kahvia ja toppa tupakkia tulisi nyt tarpeeseen. Kotimatkalla teimme vielä verivalan, ja vannoimme ettemme ikinä puhuisi tämän päivän kokemuksistamme kenellekään.