Kyllä nyt on nyt viime aikoina ollut onnetar meikäläisen matkassa poikkeuksellisen usein. Ensin löydettiin järven pohjalta upeakuntoinen Rolla, ja nyt löytyi tämä. Oltiin vaimokkeen kanssa kävelyllä metsässä kun bongasin löydön kuusen vartta vasten makaamasta. Auton ovi, ja vieläpä suht hyväkuntoinen! Taitaa olla jostain pick-upista peräisin? Joku hullu oli heittänyt hyväkuntoisen, vain lievästi ruosteisen, sinisen autonoven metsään! Kaikkea sitä näkee kun vanhaksi elää…

 

No, tällainen laupias samarialainen kuin olen, niin otin oven matkaani ja kiikutin sen välittömästi naapurilleni Heikille. Viime viikollahan lainasin Heikin vaimon Pösöä, ja lievän huolimattomuusvirheen seurauksena sen vänkkärin puoleiseen oveen tuli pienen pieni lommo. Maksoin jo auton arvon kokonaisuudessaan Heikille ja Pösö oli kuulemma menossa ensi viikolla pajalle korjattavaksi, mutta ajattelin vielä antaa tämän oven Heikille. Säästääpä siinä pitkän pennin kun vie pajalle ja onkin uusi ovi jo Pösössä mukana. En edes ottanut minkään näköistä maksua tuosta ovesta, hitto kun oikein itsekin hämmästelen välillä miten reilu ja antelias kaveri minä olenkaan. Taitaisi äiti Teresakin näyttää Hitleriltä meikäläisen rinnalla.

 

Lauantaina vein myös uuden Rollan omalle pajalleni. Make tuli iltapäivästä Mersunsa kanssa pihalleni, sidoimme hinausköyden Rollaan ja vedimme sen korjaamolle. Corollan takakontti oli täynnä varaosia vanhasta Rollastani. Olin laittanut sinne kaiken, mitä vain sain vanhasta autosta perusmekaanikon työkaluilla irti. Ruuvari, jakoavain, sorkkarauta, leka ja sirkkeli olivat olleet kovassa käytössä edellisinä päivinä.

 

Corolla jäí osaaviin käsiin luottokorjaajani Pekan luo. Saimme parkeerattua Rollan korjaamon ulkopuolelle ja minä kävelin sisään luovuttamaan avaimet Pekalle. Pekka oli taas työn touhussa painimassa juuri jonkun ikälopun Skoda Roomster:in kanssa. Autokorjaamon pyörittäjänä Pekalle oli vapaa-aika täysin tuntematon käsite, mies kutakuinkin asui korjaamollaan. Paineilmatyökalut lauloivat ja tupakkia paloi ketjussa tällä pajalla. Tämä oli oikea miesten työpaikka. Pekka huomasi sisääntuloni ja huikkasi minulle pikimustalla kädellään, johon vastasin lyhyellä nyökkäyksellä. Heitin avaimet Pekalla ja sovimme, että palaan sunnuntaina autoa hakemaan. Pekka voisi kuulemma jättää ihan hyvin yöunet väliin ja paiskia hommia korjaamolla vaikka läpi yön.

 

"Pääasia että saadaan hommat hoidetuksi", hän sanoi.

 

Mies oli työnarkomaani, ja hyvä niin. Jos kaikilla olisi näin motivoitunut asenne, saataisiin Suomen kansantalouskin valtavaan nousuun eikä rämmittäisi jatkuvassa lamassa. Tai vaihtoehtoisesti saataisiin viisi miljoonaa burn-outista kärsivää kansalaista, joille itsemurhan houkuttelevuus vaihtoehtona olisi enää yhden hermoromahduksen päässä. Lomiahan Pekka ei pitänyt kuin pakon edestä, ja juuri pakkolomallahan hän oli ollut tuossa pari viikkoa sitten, kun yritin viedä vanhaa Rollaa korjattavaksi. Tuolloin Pekka oli valvonut 72 tuntia putkeen korjaamolla töitä paiskien. Monien eri tekijöiden kombinaatio, kuten fyysinen väsymys, henkinen loppuunpalaminen sekä jatkuville bensahöyryille ja muille kemikaaleille altistuminen saivat Pekan lopulta sekoamaan ja näkemään näkyjä. Pekka oli kuvitellut koko maailman olevan katsastuksessa hylätty ruosteinen Renault, ja juuri hänen missionaan oli korjata se. Pekka yritti MIG-hitsauslaitteellaan hitsata ihmisiä toisiinsa kiinni, ja kun hän ei siinä onnistunut, päätti hän hioa vesihiomapaperilla ihmisten ryppyjä pois ja tasoittaa niitä kitillä. Onnekkaimmat saivat pelkästään kerroksen harmaata pohjamaalia päällensä. Ohikulkijoille aiheutuneet vahingot jäivät onneksi kuitenkin pieniksi.

 

Lopulta valkotakit korjasivat Pekan talteen ja passittivat hänet pakkohoitoon Oulun keskussairaalan psykiatriselle osastolle. Kaksi pitkää viikkoa sähköshokkiterapiaa ja vahvaa lääkitystä tekivät Pekasta taas yhteiskuntakelpoisen ihmisen, ja niinpä hänet passitettiin avohoitopotilaana kotiinsa. Jo samana iltana oli korjaamo taas auki ja hitsipillit soimassa.

 

Ajettiin sitten korjaamolta Essolle kahvittelemaan. Make yritti parkkeerata Mersun vakiopaikalleen, mutta siinä oli joku juippi moponsa kanssa. Satakiloinen pilottitakkiin pukeutunut kaljupää istui Honda Monkeyn päällä tupakkaa polttaen, eikä suostunut hievahtamaankaan. Make painoi torvea ja huitoi ystävällisesti kädellään viestiksi, että painuhan poika nyt vittuun siitä. Pojankloppi vain katsoi meitä tylysti ja ojensi keskisormeaan. Millaisia tapoja! Jouduimme pysäköimään Mersun aivan väärälle paikalle. Make suorastaan hikoili hermostuksesta kun Mersu ei ollut tutussa ruudussaan.

 

Menimme Essolle sisään ja tilasimme perinteiset munkkipossut ja kupilliset mokkaa. Istahdimme pöytään keskustelemaan äskeisestä tapahtumasta.

 

"Nykynuorilla ei ole vähäisintäkään kunnioitusta auktoriteetteja kohtaan. Tuo äskeinen oli jotain aivan käsittämätöntä" julistin kovaan ääneen Makelle samalla kun hörpin kahviani.

 

"Se on totta. Kyllä meikäläisen nuoruudessa vanhemmat osasivat pitää kuria ja hoitivat kasvatuksensa kunnolla" Make yhtyi edelliseen. "Sen takia minustakin tuli näin säntillinen kaveri. Kuritusta tuommoiset pikkunilkit vain tarvitsisivat."

 

Maken vanhemmat olivat syvästi uskovaisia ja heidän perheensä oli Ivalon kuuluisimpia lähes spartalaisista kasvatusolosuhteistaan. Maken isän kasvatusoppien mukaan kaikki mitkä tuottivat nautintoa, olivat saatanasta ja siten kiellettyä. Sen vuoksi Makekin varttuikin lähes yksinomaan raamatun, kaurapuuron ja raipan voimalla. Olihan Makellakin omat kapinavuotensa nuoruudessaan, teininä hän hurahti täysillä pohjolalaiseen haitarimusiikkiin, mikä oli ehdottoman kiellettyä heidän perheessään. Silti Make livahti salaa aina tilaisuudessaan salliessa kuuntelemaan noita infernaalisia sointuja, tosin yleensä Make jäi kiinni tästäkin pahanteosta ja sai maistaa raippaa niin, ettei voinut istua alas viikkoihin.

 

Omassa perheessäni oli kasvatus myös kurinalaista, joskaan ei ehkä ihan noin äärimmäistä kuin Makella. Näitä menetelmiä olen luonnollisesti soveltanut omien poikieni kasvatuksessa. No, taisi meillä olla hieman lepsumpaa silloin kun 80-luvun nousukausi vei meitäkin mukanansa. Suurimpia rajoja mitä omille pojilleni asetin, oli ainoastaan videopelien ehdoton kielto. Tuossa 80-luvun lopulla tein sen virheen, että ostin pojille joululahjaksi Nintendo merkkisen pelikoneen. Sen mukana tuli Super Mario niminen peli, jota pojat tahkosivatkin innoissaan joulupyhien lävitse, minun hämmästellessä vieressä. Peli oli nimittäin todella sairas. Siinä oli tarkoituksena ohjata punaisiin haalareihin pukeutunutta Josif Stalinia maailmanvalloitusretkelle. Vastaan tulevat viholliset murskattiin hyppimällä niiden päälle, välillä Stalinin väri muuttui puna-valkoiseksi ja hän poltti vastustajiaan sosialismin helvetintulella. Ruudun lopussa Stalin valtasi vieraan maan linnakkeen ja veti neuvostoliiton lipun sen salkoon. Peli oli silkkaa kommunistipropagandaa, mikä näin jälkeenpäin ajatellen olisi pitänyt kyllä ymmärtää jo ennen ostopäätöstä. Jo pelkkä nimi paljastaa tämän. Stalinhan tarkoitta "teräsmiestä", kun taas sarjakuvasankari Teräsmies on englanniksi Superman. Super Mario? Kuulostaako tutulta? Niinpä niin. Lopulta takavarikoin Nintendon ja hautasin sen takapihalleni. Siellä se tietääkseni maatuu edelleenkin.

 

Joimme juttelun lomassa kahvia ja aloimme seurata Suomi-Venäjä jääkiekko-ottelua telkkarista. Mokkaa virtasi ja tupakkia paloi kun tämä jännitysnäytelmä lähestyi loppuaan. Jatkoajalle mentäessä olimme jo aivan hermona, välillä piti pistää kädet silmille kun jännitys nousi sietämättömäksi. Viimein koko Esso räjähti aplodeihin kun Suomi kaatoi Venäjän Corollan konettakin tiukemmissa rankkareissa. Kaikki viisi paikalla olijaa, meidät mukaan lukien, hurrasivat Suomelle. Santsasimme vielä mokkaa, kunnes lähdimme valumaan koteihimme päin. Mieli oli kaikin puolin hyvä, sillä sunnuntaista tulisi todella upea päivä. Suomi pelaisi finaaleissa ja minä saisin uuden Corollan alleni.

 

Make tuli heti sunnuntai-aamusta hakemaan minua kotipihastani ja ajoimme täyttä päätä korjaamolle Rollaani hakemaan. Tuo musta paholainen seisoikin korjaamon pihalla minua odottamassa. Ryntäsin vauhdilla sisälle hakemaan Pekalta avaimia ja kysymään mitä mies oli Rollasta joutunut korjaamaan. Mustan Rollan alkuperäinen 1.6-kone ei kuulemma ollut tykännyt siitä, että se oli ollut pari kuukautta järven pohjassa. Tämän vuoksi Pekka oli joutunut rakentamaan vanhan Corollan koneesta ja uuden koneen toimivista osista yhdistämällä kokonaan uuden koneen. Pekka sanoi sen olevan nyt jonkinsortin 1.3:n ja 1.6:n välinen hybridikone. Hieno homma, tämä oli siis näitä eko-moottoreita, kuten uudessa Toyota Priuksessa. Mielelläni minä tällaisella ajelen, kunhan ei tarvitse luotettavan 12-venttiilisen 1.3:n suorituskyvystä tinkiä. Ovatpahan sitten viherpiipertäjätkin tyytyväisiä.

 

Laskua tuli reilut pari tonnia, mutta kyllä se kannatti. Annoin Pekalle vielä kartongin Norttia palkaksi työstä, laskuhan oli muodostunut pelkästään varaosien hinnasta. Ei hän kehdannut minulta muuta työstä laskuttaa, vaikka oli koko yön lävitse Corollaa korjannutkin. Pekan silmät näyttivät surisevan taas puolelta toiselle, ja huomasin väsymyksen hieman painavan miestä kun hän mumisi itsekseen ja naurahteli välillä. Koin parhaakseni poistua välittömästi paikalta, ennen kuin Pekka saisi uuden hermoromahduksen.

 

Hyppäsin Corollan kuskin penkille ja laitoin tärisevin käsin avaimen virtalukkoon. Make istui parinkymmenen metrin päässä Mersussaan ja näytti peukkua minulle. Nyökkäsin Makelle vastaukseksi, tein ristinmerkin vasemmalla kädelläni ja lausuin Ave Mariaa samalla kun käänsin avainta virtalukossa. Starttimoottori heräsi pyörittämään konetta, kone kalkatti kovaäänisesti mutta ei käynnistynyt. Pyöritin edelleen starttia ja polkaisin kaasua, että pytyt saisivat hieman mehua. Moottori jyrähti käyntiin ja huusi ilmoille kauniin ylistyksensä autoteollisuuden jumalan, Toyotan nimissä. Pakoputki yskäisi valtavan paukahduksen saattelemana taas tuttua sinistä savua ilmoille. Jumalauta että oli miehinen fiilis!

 

Nostin kytkintä ja lähdin koeajolle, Maken seuratessa perässä Mersullaan. Corollan meno oli tasaista, joskin hieman nykivää. Eiköhän tuokin korjaudu, kunhan kone lämpenee. Kone tosin sammuili vähän väliä, mutta pitkällä startin pyörityksellä ja kaasun polkemisella se yleensä lähti käyntiin.

 

Kurvailin metsäteitä pitkin ja nautin kyydeistä, ajaminen oli suorastaan taivaallista. Corolla oli elementissään niellessään maantietä, ja minä poika olin kuin seitsemännessä taivaassa, ellen peräti kahdeksannessa. Kyllä tällä kelpaisi taas ajella! Nyt kun suurempi remppa oli takanapäin, on Rollalla pelkkiä huolettomia kilometrejä jäljellä. Näin laadukkaalla autolla on käyttö-ikää jäljellä vähintään 30 vuotta ja pari miljoonaa kilometriä. Jo pelkillä öljynvaihdoilla selviää sinne asti, tuplasti tuon jos rassaa enemmän autoaan ja vaihtaa esim. ilmansuodattimen silloin tällöin.

 

Viimein ajoimme Esson pihaan ja menimme kahville. Suffet juotuamme katselimme Esson telkkarista uutisia.

 

"Seuraavaksi katsotaan, millainen äitienpäivän sää on tänään ollut." uutistenlukija sanoi.

 

Vilkaisimme Maken kanssa toisiamme huulet pyöreinä. Ei helvetti, tänään oli äitienpäivä! Olimme molemmat täysin unohtaneet.

 

"Voi saatanan saatana!" Make huusi rynnätessään pöydästä pois. Hän näytti aivan paniikissa olevalta jyrsijältä juostessaan kompuroiden Mersuunsa ja lähtiessään ajamaan kotiinsa päin.

 

Minä rauhoitin tilanteen ja otin kupillisen kahvia, tämän pystyisi vielä kääntämään voitoksi. Kuppi tyhjeni, rakko täyttyi ja minulla leikkasi. Ostin Veijolta ison rullan vaaleanpunaista lahjanauhaa ja kiiruhdin Rollan luokse. Koristelin Rollan lahjanauhalla keulasta takakonttiin saakka ja lähdin ajamaan kotiin. Pysähdyin vielä nopeasti matkan varrella ja poimin ojasta sinivuokkoja, voikukkia ja apiloita. Sain niistä aikaiseksi upean kukkakimpun. Takaisin Rollaan ja vauhdilla kotiin. Hiekka pöllysi ja pikkukivet halkoivat maalipintaa ajaessani WRC-luokan suorituksen pihatieni erikoiskokeella.

 

Pysäytin auton ja nousin muina miehinä Rollasta ulos kukkakimppu kädessäni. Kävelin sisään ja löysin vaimoni olohuoneen TV:n äärestä.

 

"Äitienpäivää" sanoin ja ojensin kukkakimpun vaimolleni, Kristiinalle.

 

Hän katsoi minua kevyen murhaavasti toinen kulmakarva kohotettuna, ja selvästi epäili merkkipäivän muistamiskykyäni. Hän varmasti kuvitteli virheellisesti tämän olevan jotain viime hetkessä hätäisesti kyhättyä. Vedin ässän hihastani.

 

"Laitatko lenkkarit jalkaasi niin lähdetään, meillä on ravintolavaraus kahdenkymmenen minuutin kuluttua." sanoin viileänä kuin viilipytty. Pidin pelinaamani ilmeettömänä, kuin olisin suunnitellut tätä jo viikkoja aikaisemmin. Kristiina näytti yllättyneeltä. "Mitä? Etkai nyt luullut että unohtaisin?" sanoin, ja yritin näyttää yhtä aidosti loukkaantuneelta kuin kosketuksen saanut italialainen jalkapallonpelaaja MM-kisoissa.

 

Kristiina puki päällensä ja kävelimme pihalle. Hän ilahtui selvästi nähdessään uuden automme. Rollan matta-musta maalipinta hohti auringossa ja vaaleanpunainen lahjanauha korosti sen ajattoman kaunista muotoilua. Olimme kuin brittiläistä yläluokkaa avatessani oven vaimolleni ja lähtiessämme Corollan köhimisen saattelemana ajamaan kohti Veijon Essoa. Kävelimme Kristiinan kanssa sisälle Esson ravintolan puolelle ja pistin oikein kunnolla haisemaan. Tilasin meille molemmille lehtipihvit ja Spritet äitienpäivän kunniaksi. Nautimme ruoasta ja juttelimme henkeviä. Herrasmiehenä maksoin luonnollisesti oman osuuteni laskusta.

 

Tupakin vielä poltettuani, palasimme autolle onnistuneen päivällisen jälkeen. Ihmiset katselivat meitä kävellessämme uuden Rollan luokse. He varmaan luulivat meitä vastanaineiksi, sillä olihan päällämme ykkös-tuulipukumme ja nousimme tuohon mustanpuhuvaan, pinkein lahjanauhoin koristeltuun japanilaiseen edustusautoon.

 

Heitin Kristiinan kotiin ja palasin Essolle. Kello oli seitsemän ja jääkiekon MM-kisojen finaali alkoi telkkarista. Makekin saapui paikalle juuri sopivasti, hänen toinen silmänsä oli mustana ilmeisesti kaulimen jäljiltä. Tilasimme kahvit ja munkkipossut ja ryhdyimme katsomaan matsia.

 

Matsin alkaessa tiesimme jo, ettei tästä hyvää seuraa. Ottelun päätuomari oli ruotsalainen, jonka ilmeestä näki että ruplia oli kolahtanut hänen tilillensä Suomen nöyryytettyä Venäjää edellisenä päivänä. Ja niinhän siinä kävikin, lahjottu tuomaripeli ratkaisi pelin lopputuloksen. Suomelle vihellettiin jatkuvasti täysin asiattomia jäähyjä, Kanada kuittaili ylivoimalla ja sai mellestää sekä rikkoa sääntöä minkä jaksoi. Huusimme vääryyttä jatkuvasti, mutta mikään ei auttanut vaan turpiinhan sieltä lopulta tuli. Suomileijona hävisi korruptiolle, ei Kanadalle. Kiroilimme turhautumisesta mätää systeemiä kohtaan. Make uhkasi vetää turpaan jokaista ruotsalaista joka sattuisi vast edes hänen tiellensä. Rauhoittelin häntä ja joimme pari kuppia kahvia vielä. Lopulta lähdimme pettyneinä koteihimme odottamaan ensi vuotta.

 

Make ei sitten tänäkään vuonna saanut uutta 'Jääkiekon Maailmanmestarit' -lippistä.