Tänään oli taas normaali maanantai-ilta Veijon Essolla, Ivalossa. Istuin vakiopöytääni kahvikuppini kera, laitoin rotsin penkin selkänojalle ja riisuin kyseisen huoltsikan logoa kantavan pipon päästäni.

Make astui sisään ja käveli tiskin kautta pöytääni. Jutunvaihto alkoi ja kertasimme viimeisimmät kuulumiset kyliltä, tällä kertaa Makella olikin tiukkaa faktaa tuontiautoista. Maken kaveri, tarkemmin sanoen hänen kummisedän lehdenjakajan serkun vuokraisäntä, oli ostanut jokin aika sitten tuontiauton. Tirskuin jo siinä vaiheessa kun Make sanoi tuon naurettavan sanan: tuontiauto. Tuontiautot tuovat ongelmia tullessaan, meilläpäin on tapana sanoa ja tämänhän Make taas vahvisti minulle.

Joka tapauksessa Sauli, tämä Maken kaveri siis, oli lähtenyt syksyllä Saksaan autonhakureissuun. Hänellä oli tarkoituksena ostaa emännälle uusi kauppakassi ja mediapropagandan uhrina (tai muuten vaan vähämielisenä) hän oli siinä uskossa että Saksasta saisi parempikuntoisen, vähemmän ajetun, hyvin varustellun auton ja vieläpä kotimaan hintatasoa edullisemmin. Saulin emäntä oli esittänyt yksinkertaiset toiveet autosta: sen tulisi olla pieni, uudehko, taloudellinen ja helposti käänneltävä parkkipaikoilla. Kolme päivää myöhemmin Sauli palasi saksanmaalta ja kurvasi talonsa pihalle 14 vuotta vanhalla S600 Mersulla. Emäntä ei tästä riemastunut, mutta kun Sauli selitti kuinka oli saanut elämänsä tilaisuuden ja ankarana pohjolan miehen tinkinyt myyjän suohon, ei hän ollut voinut olla ostamatta puoli-ilmaista Mersua. Lopulta emäntäkin oli taipunut ja hyväksynyt hankinnan.

Hörppäsin kahvia mukistani ja laitoin tupakaksi samalla kun Make listasi minkälaista lisävarustetta Mersusta löytyi. Oli nahkapenkkiä, automaatti-ilmastointia, jalopuulistaa ja ties minkä näköistä hilavitkutinta. Kaiken maailman turhuutta kuten aa pee ässää ja keskuslukkoa sun muuta. Minun käsittääkseni autot on tehty sitä varten että päästään paikasta A paikkaan B, turha siinä on perkele hienostella.

"Aivan turhaa tavaraa siis, itse en tuollaista ottaisi autooni vaikka maksettaisiin" Make kiteytti varusteiden lisäarvon mielestäni hyvin. "Kuka tarvitsee nahkapenkkejä? Haluaako joku oikeasti istua kuolleiden eläinten nahkoista verhoilluilla penkeillä? Hiostavat vielä persettäkin kun kesähelteillä on siinä nahka nahkaa vasten. Ja mitä helvettiä tekee automaatti-ilmastoinnilla? Suomen kesä on niin lyhyt, ettei niinä tusinana hellepäivänä luulisi olevan liian hankalaa veivata ikkunoita auki!"

"Niinpä, ja entäs jotkin puulistat? Puu kuuluu veneeseen, ei autoon. Aivan käsittämätöntä miten joku edes pystyy katselemaan moista" yhdyin Maken palopuheeseen.

Rumat ne vaatteilla koreilee, totesimme ja Make jatkoi kertomustaan. Sauli oli ollut siis ylpeä autostaan ja jaksoikin leuhkia siitä pitkin kylänraittia. Mersun hän oli ostanut Hampurin takakujilta löytyneestä häkkiliikkeestä, ystävälliseltä turkkilaiselta myyjältä jolla oli paksut viikset ja karvaiset kädet. Saulin mukaan Mersun ikkunassa oli teksti "export only" ja hintalappuna komeillut 10 000 euroa. Pitkän kypsyttelyn jälkeen myyjä oli taipunut Saulin tiukkaakin tiukempaan käteishintaan ja luopunut Mersusta tasan tuhannella eurolla.

Suomessa veropäätöstä hakiessa oli tullimies ollut onneksi Saulin tuttuja, anopin siskon vävypoika kuulemma, ja sukulaisalennuksena oli Mersulle lätkäisty yhteensä tonni veroja. Mersu oli siis tullut maksamaan tasan kaks tonnia, tai ainakin näin Sauli oli vannonut.

"Ja oli loppuunajettu lintta vai?" kysyin tähän väliin. Make kertoi sen mitä Mersusta oli kuullut.

Sauli oli kuulemma kysellyt myyjältä auton historiaa. Mersun edellinen omistaja oli vuonna 1914 syntynyt kuuro-mykkä-sokea saksalainen puuseppä, joka asui yksin majakassa. Hän oli voittanut auton vuonna 1992 arvonnassa ja auto oli toimitettu hänen majakalleen. Koska kyseinen herrasmies oli tosiaankin kuuro-mykkä-sokea, ei hän ollut tiennyt koko auton olemassaolosta. Sattumalta majakalla oli käynyt kerran viikossa valtion maksama avustaja, joka oli muiden tehtäviensä ohella ottanut huolehtiakseen tämän legendaarisen Mersun kunnossapitämisen. Avustaja oli pessyt Mersun käsin viikoittain vain parhaita autonpesuaineita käyttäen ja vahannut sen vähintään viisi kertaa vuodessa. Omistaja oli hiljattain kuollut ja hänen perillisensä olivat löytäneet kyseisen Mersun koskemattomana majakan kuivasta ja hyvin ilmastoidusta autotallista. Tämän vuoksi auton mittarilukemana oli ainoastaan 35 kilometriä, matka majakalta autoliikkeeseen, ja se selitti myös miksi huoltokirja oli tyhjä.

Nauroimme katketaksemme Maken kanssa. Ruuvari on siis viuhunut armotta turkkilaisella jobbarilla. Sama tosin koskee kaikkia autoja saksassa. Muistelimme että saksalaisilla taisi olla jokin vapun tapainen arkipyhä jonka aikana kansalaiset ruuvasivat vuosittain autojensa mittareista ylimääräiset pois. Paskapuhettahan tuo auton historia oli, joten Make kertoi kuinka oli keksinyt hieman selvittää asiaa. Hän oli soittanut Keltaisesta Pörssistä löytämäänsä numeroon ja maksanut sievoisen summan eräällä yksityisetsiväksi esittäytyneelle miehelle, jonka Make siis pestasi selvittämään Mersun todellista historiaa.

Kuukausi ja kymmenkunta peräänsoittoa myöhemmin Make oli saanut faktat Mersusta sähköpostiinsa. Autolla oli 74 edellistä omistajaa, joiden kaikkien etunimi oli Heinz. Saksan rekisterikeskuksen mukaan todelliset kilometrit liikkuivat jossain 8 ja 15 miljoonan välillä. Takana oli viisi moottorinvaihtoa, pari korinvaihtoa, lukemattomia subbareiden asennuksia ja tietysti kymmenkunta auto- ja hirvikolaria. 2000-luvun alussa Mersu oli päätynyt saksalaisten joukkojen mukana Irakin sotaan, jossa se oli palvellut miinanraivaustehtävissä eturintamalla. Kymmenkunta löydettyä miinaa myöhemmin se rungon rippeet oli jätetty Bagdadin katulasten kiipeilytelineeksi. Sieltä sen olivat Puolalaiset turistit vieneet kotimaahansa Aeroflotin lennolla käsimatkatavarana. Puolassa Mersu oli kunnostettu kitillä ja sanomalehdellä sekä viety takaisin saksaan myyntiin.

Kahvit tirsuivat nenästäni nauraessani taas niin makoisasti. Tyypillinen tuontiauto! "Eikä tässä vielä kaikki!" Make jatkoi.

Sauli oli Maken mukaan vienyt Mersuaan viime viikolla ensimmäisen vuosikatsastukseen. No ei ollut kuulemma meinannut vikoja löytyä vaikka katsastusmies oli kuinka kironnut tuontikotteroa, kunnes oli lopulta löytänyt oikean kultakaivoksen! Pyyhkijät eivät toimineet, koska rele oli rikkoutunut. Katsastusmiehen jakoavaimella ei ollut mitään tekemistä tämän kanssa, vaikka pyyhkimet olivatkin sisään tultaessa vielä toimineet. Tämän kaltaiset lintat nyt vain hajoavat paikalleen. Mersu oli määrätty välittömään ajokieltoon ja Sauli oli lähtenyt suoraa päätä Vehon tiskille uutta relettä ostamaan.

Vaan kuinkas kävikään. Saulin Mersu oli saksantuonti, joten eihän siihen käynyt samat osat kuin suomessa myytyihin saman mallin Mersuihin. Rele olisi tilattava japanilaiselta alihankkijalta yksittäistyönä, jossa insinööri suunnittelisi sen ja valmistusta varten käynnistettäisiin releelle oma tuotantolinja päiväksi yhden kappaleen valmistusta varten. Hinta olisi 123 800 euroa + alv 22 %. Toimitusaika 18 kuukautta. Veholta Sauli oli saanut vain tylyä kohtelua, mutta Biltemasta ja Hessumobiilista hänet oli suorastaan naurettu ulos.

Murtuneena miehenä oli Sauli kävellyt kotiinsa ja kertonut tilanteen vaimolleen. Mersu vietiin seuraavana päivänä paalattavaksi.

Puistelin päätäni ja ihmettelin. "Miksi ihmiset ovat niin helvetin tyhmiä, etteivät he ymmärrä omaa parastaan? Pysyisivät vaan suomi-autoissa niin ongelmia ei olisi."

Nyökkäilimme Maken kanssa samalla kun hörpimme kahvit loppuun. Kertasimme vielä faktamme saksalaisesta autoilukulttuurista ja jäimme vain hämmästelemään suomi-autojen ylivoimaa.

Miksi kukaan haluaa minkään näköistä autoa saksasta? Kaikkienhan pitäisi tietää missä kunnossa ne ovat, miettikää nyt. Saksan pienillä automarkkinoilla syytävät paikalliset vähät rahansa autoihin. Koska iso pääoma on siinä peltilehmässä sitten kiinni, täytyy siitä myös saada kaikki irti. Autoja revitellään huonokuntoisilla moottoriteillä liittovaltion lävitse. Talvella elohopea painuu hädintuskin pakkasen puolelle ja ilman on sellainen kylmän-kostean niljakas. Juuri omimpiaan ruostuttamaan loppuunpiiskatut autot puhki. Suomessa sentään on rehti pakkanen talvella, joka kuivattaa ilman.

Saksalaiset ovat myös pihejä, se tieto kuuluu yleissivistykseen. Kaikki jotka muistavat nähneensä 80-luvun itämeren risteilyllä saksalaisia seisovassa pöydässä yhtyvät tähän. Ruokaa tungettiin vähintäänkin taskuihin, toisinaan jopa kasseihin ja kannettiin kotiinviemisiksi. Miten tällaiset ihmiset pitäisivät huolta autoistaan ja maksaisivat kalliita huoltoja? Eivät sitten mitenkään, sanokaa minun sanoneen.

Ja entäs ne autotehtaat? Vannoutuneena Mersu-miehenä oli Makella heittää faktaa kehiin tässäkin asiassa.

Mersun tehtaalla on kahta erityyppistä kokoonpanolinjaa, yksi Suomeen vietäviä autoja varten ja toinen muun maailman autoja varten. Tästä muun maailman linjastosta tulee sitten liukuhihnatyönä sellaista suttaa ja sekundaa että luulisi Karl Benzin pyörivän haudassaan. Siellä polskit ja slobot tekevät minimipalkalla ilman pätevää koulutusta kelvotonta kokoonpanotyötä. Linjalta ulos tulevat autot ovat huonolaatuisia ja taitaapa olla että mittarissa on jo tehtaalta lähtiessä muutama satatuhatta kilometriä, jotka sitten ruuvataan pois myyntiä varten. Tällainen linja on ollut pakko perustaa koska muu maailma ei ymmärrä että laadusta kannattaa maksaa, he haluavat autonsa vain mahdollisimman halvalla. Jostainhan se on tingittävä ja tässä tapauksessa se on kokonaislaadusta.

Mutta se suomi-linja, siinäpä vasta voimannäyttö Mersun laadusta! Koska suomalaiset maksavat Mersuistaan lähes kaksinkertaisen hinnan sakemanneihin nähden, on meidän markkinoita varten perustettu oma kokoonpanolinja. Tällä linjalla työskentelevät vain kaikkein pätevimmät työntekijät. Laadunvalvonta on tiukkaa ja henkilöstö korkeasti koulutettua. On insinööriä, diplomi-insinööriä, maisteria, tohtoria jne. jotka kasaavat Mersuja tiukan valvonnan alaisina. Muut tehdastyöläiset kadehtivat näitä etuoikeutettuja ja tekevätkin kaikkensa että pääsisivät itse tälle linjoista arvostetuimmalle.

Suomi-linjalla on seinät täynnä siniristilippuja ja liukuhihnat sekä kokoonpanorobotit maalattuna sinisen ja valkoisen sävyillä. Ikkunoita komistavat Marimekon verhot, lounaaksi syödään ruisleipää ja makkaraa Arabian lautasilta. Taustalla soi jatkuvasti Sibeliuksen Finlandia-sinfonia.

Tältä linjalta oli Makenkin W124 tullut. Make oli ostanut sen viime kesänä Tuusulasta kun hän oli ollut etelässä työmatkalla. Hänen katseensa oli jääny kiinni tähän kaunokaiseen ollessaan iltalenkillä. Vain teräksinen verkkoaita oli seissyt Maken ja Mersun välissä, ja Make oli tiennyt että hänen oli saatava tuo auto. Vielä kun myyjä kertoi auton edellisen omistajan olleen naispuolinen opettaja joka piti autosta hyvää huolta ja ajoi vain työmatka-ajoa sillä, oli Make myytyä miestä. Kymppitonni vaihtoi omistajaa saman tien ja alle 700 tkm sisäänajetusta W124:stä tuli Maken jatkuvan puunaamisen kohde.

Ilta oli pitkällä ja alkoi olla kotiinlähdön aika. Nousin pöydästä ja vedin pipon päähäni ja laitoin takin päälleni. Make seurasi perässä painaen oman Esso-lippiksen päähänsä ja puki Tallinnasta ostetun mustan Mercedes-Benz F1 Racing takin päällensä. Takin selkäpuolelle oli brodeerattu valtavan kokoinen johtotähti, ja täytyy myöntää että olen hieman kateellinen tästä rotsista Makelle. Saisikohan jostain vastaavaa Toyotan takkia, mikä päällä voisin ajella ylpeänä Corollaani?

Poistuimme Veijon Essolta ja nyökkäsimme päätämme hyvästiksi. Make kaasutteli Mersullaan sinisen savupilven saattelemana minun vielä pyöritellessä Rollani starttia. Pari minuuttia myöhemmin pääsin matkaan.

Make oli taas vahvistanut mielipidettäni tuontivehkeistä, ja tämä mies kyllä tietää mistä puhuu.

Ikinä en osta tuontiautoa.