Moni onkin jo ehtinyt ihmetellä, miksi blogi ei ole päivittynyt. Valitettavasti Antero ei sattuneesta syystä ole päässyt koneen ääreen tätä päivittämään, joten mä tulin kertomaan mistä on kyse.

Kaikkihan alkoi tuossa marras-joulukuun vaihteessa, kun oltiin viemässä Antsun Rollaa vakuutustarkastajalle arviotavaksi. Joku rattijuoppohan ajoi Saabillaan Rollan perään ja ryttäsi auton lunastuskuntoon. Nyt siis hinasimme Rollan Mersuni perässä Ouluun asti, vakuutusyhtiön pihaan ja mietiskelimme sen käypää markkinahintaa.

"Paljonko meinasit tosta pyytää", mä kysyin Antsulta. Kasettimankassa oli Martti Servon viimeisin pitkäsoitto, jonka tahdissa nyökkäilimme.

"Tjaa, ajattelin josko tuo olisi tasaraha ja viisituhatta eekkeriä sellainen sopuhinta" Antero veisteli.

Mä nyökkäsin hyväksyvästi, realistinen pyynti. Japsikärryistä ihmiset on aina valmiita maksamaan, mikä pitää markkinahinnat yllättävän korkeina. Mä en ole tätä oikein ikinä ymmärtänyt, sillä mun mielestä oikeat autot tulevat vain Saksasta, Stuttgartista. Ja nimenomaan siltä Mersun sinivalkoiselta Suomi-linjalta. Mä en ikinä maksaisi kinneristä sen käyttöarvoa enempää, mikä on suoraan verrannollinen auton senhetkiseen bensatankin täyttöasteeseen. Kuitenkin mä arvostan Antsua sen verran paljon, etten viitsi tästä hänen edessään huudella.

Vuoromme tuli ja työnsimme Rollan raadon sisälle halliin, jossa vakuutustarkastaja jo odotteli. Vastassamme seisoi keskimittainen, kaljupäinen mies jolla oli pyöreät silmälasit. Hän seisoi yliryhdikkäässä asennossa, sekä näytti siltä kuin olisi niellyt seipään ja huomannut että sitä on mahdotonta paskoa ulos. Mies oli täysin keskittynyt muistiinpanoihinsa eikä ollenkaan noteerannut meidän lähestymistä. Ehdinkin jo miettiä, että sälli näyttää jollain tapaa tutulta kun Antsu huudahti tervehdyksen.

"Ei mutta, sehän on Hans! Entinen katsastusmiehemme!" Antero huudahti joviaalisti ja kohotti kätensä natsi-tervehdykseen. "Oletko vaihtanut alaa ja muuttanut tänne Ouluun vai? Tämäpä sattuma!"

"Mein gott!" Hans huudahti. Hän pudotti muistiinpanonsa kädestään ja valahti aivan kalpeaksi, Anteron innostunut huuto taisi säikäyttää hänet.

"No mitenkäs sinulla menee?" Antero jatkoi small-talkkiaan. "Joko olet toipunut siitä parvekkeelta putoamisestasi? Hyväkuntoiseltahan sinä näytät, nyt olet varmaan muistanut olla vähän varovaisempi?" Antero naurahti ystävällisesti.

"Ja, ja. Herr Antero on täysin oikeassa" Hans hikoili kuin porsas, vaikka hallissa oli todella viileää.

"Ootko sä kipeäksi tulossa, näytät niin kalpealta?" kysyin Hansilta.

"Nein… minä voi hyvin. Ach… on vain paljon töitä ollut." Hans änkytti saksaa ja suomea sekoittaen.

"No relaa vähän, sultahan lähtee vielä henki!" Yritin lohdutella Hansia, joka näytti oikeasti stressaantuneelta.

Hans laski allensa, me teimme parhaamme ollaksemme noteeraamatta tätä.

"Niin tätä Rollaa tuotiin lunastettavaksi. Rattijuoppo ajoi perään ja niin poispäin, tarkistatkos auton vai miten tässä edetään."

"Ja, lunastukseen otetaan kyllä." Hans sanoi välittömän innokkaana. "Paljonko haluat?"

"No kuusituhatta euroa taitaapi olla nykyarvo" Antero heitti. Kovana tinkaamismiehenä hän aloitti luonnollisesti tavoitteensa yläpuolelta, jotta pääsisi tinkaamisen jälkeen ennalta mietittyyn viiteentuhanteen.

"Kuulostaa hyvältä, keine problem! Laitetaan vielä indeksikorotus, ja lunastamme auton kymmenellätuhannella, ok?" Hans nyökkäili.

Antero oli tinkaamisessa heti mukana. "Se on seittämän ja puol tuhatta, kättä päälle ja Make todistaa vieressä" Antsu ojensi kätensä Hansille hymyillen. Hymy muuttui samassa hämmennykseksi kun hän ymmärsi tinganneensa väärään suuntaan.

Hans puristi kättä kuin hukkuva mies tukkia. "Asia ok. Saat rahat heti" Hans kaivoi lompakkonsa taskustaan ja ryhtyi latomaan seteleitä Anteron käteen ennen kuin tämä ehti kissaakaan sanoa.

"Fünf… sechs… sieben… und fünfhundert" viidensadan euron seteleitä ilmestyi vauhdilla Anteron käteen Hansin laskiessa niitä. "Danke, asia on tällä selvä, ja?" Hans nyökkäili hermostuneesti.

"Kiitoksia vaan" Antero vastasi, selvästi vielä hieman hämmentyneenä nopeista kaupoista.

Iskimme Antsun kanssa kantapäät samanaikaisesti yhteen ja teimme käsi ojossa perinteisen saksalaisen tervehdyksen Hansille. Hän jäi huojentuneen näköisenä hallin lattialle istumaan kun poistuimme paikalta.

"Jumankeuta!" Antsu huudahti kun starttasi Mersun moottoria. "Sehän meni paremmin kuin kuvittelin. Minulla on vielä viisi tonnia taskussa siitä toisesta Rollasta, joka tuunattiin ja myytiin. Nyt kun nämä laitetaan siihen päälle, niin saadaan kakstoista ja puol tuhatta." Antero oli pelkkää hymyä. "Ajahan Make lähimpään häkkitarhaan, niin haetaan tälle pojalle kerska-Toyota!"

Nyökkäsin ja annoin Mersulle lisää kaasua. Kierrokset pyörivät miehekkäässä 6000:ssa joten vaihdoin kakkosta sisään. Kruisailimme Oulun sivukatuja pitkin lähimmälle autokaupalle. Laitakaupungilla oleva kanaverkolla aidatulle tontille hehkui lupauksia luotettavista vaihtoautoista. Siellä laiduntavat puolen sataa peltilehmää oli ahdettu kuin sardiinit säiliöön, mikä tehosti autojen vertailua keskenään. Jätimme Mersun tien viereen ja kävelimme katsomaan tarjontaa.

Uudehko Toyota Camry kiinnitti Anteron huomion ensimmäisenä. Vuonna 1994 valmistettu nuorukainen oli sisäänajettu puolenmiljoonan kilometrin aikana. Helmat kukkivat jo nätisti, mikä tosin oli siististi korjattu vasaralakalla myyjän toimesta. Antsu tutki autoa ammattilaisen ottein.

"Sehän on siisti peli. Otatko sen?" tokaisin. Hintalapussa komeili 6000 euroa.

"Kyllä, jos olisin hinaaja." Antsu osoitti sormellaan sisätiloihin, vaihdekepin paikalla oli karmea T-mallinen mötikkä. Automaattiloota. Se siitä autosta.

Jatkoimme eteenpäin. Ranskalaiset autot, Fordit, Opelit ja muut ongelmapesäkkeet ohitimme vilkaisemattakaan niihin päin. Muita japanilaismerkkejä katselimme nopeasti, tarjolla oli Subarua ja Mitsua, mutta Antsu sanoi ettei millään tohdi vaihtaa rakasta merkkiään toiseen.

"Ei Toyota suotta ole maailman myydyin merkki" hän mutisi.

Samassa Antero lähti hölkkäämään eteenpäin, hän oli selvästi huomannut jotain. Hölkkä yltyi raivokkaaksi juoksuksi, Antsun kiitäessä auton rivistön päätyyn kuin maidon voimalla juokseva Ben Johnson. Vastassa odotti punainen, ärhäkkä urheiluauto.

Lähdin itsekin sprintaamaan Antsun perään, sen verran helmen näköinen löytö siellä kuitenkin seisoi. Suorastaan yllätyin omista ajatuksistani, sillä tämä kiesi ei ollut Stuttgartia nähnytkään. Auto oli matala ja leveä, sen kulmikas muotoilu hehkui 80-luvun superauton rupista karismaa. Testarossa, oli ensimmäinen ajatukseni, mikä tosin meni hivenen huti.

Kyseessä oli tietenkin Toyota Supra, vuosimallia 1988. Antero ei tahtonut pysyä housuissaan, vaan hyppäsi suoraan rattiin ja rupesi päristelemään huulillaan moottorin käyntiääntä imitoiden. Ei se ihan Supran kolmilitraiselta V6:lta kuulostanut, mutta huvinsa kullakin. Itse tyydyin katselemaan maltillisemmin sivusta. Kyllä täytyy myöntää että siisti vehje tuo oli jopa omasta mielestäni. Antsu taas, joka oli vannoutunut Toyota-mies, oli löytänyt oman graalin maljansa. Tiesin että tästä tulee Suomen historian nopeimmat kaupat, ja samaa taisi aavistella jo meitä lähestyvä autokauppiaskin. Ilmeisesti Anteron innostus ja Supran tuulilasin sisäpintaan kertynyt syljen pärske antoivat tämän ilmi.

"Jaahas, jaahas." Pentti Matikaisen kaksoisolennolta näyttävät autokauppias aloitti. Dressmannin sadan euron puku istui huonosti hänen kananmunan muotoisen vartalonsa ylle, ja ei muutenkaan sopinut kanaverkkoa-saviperäisellä-tontilla-lookkia edustavalle autokaupalla. Mies yritti kuitenkin parhaansa näyttääkseen siistiltä, hän pyyhki hilseet hartioltaan lähestyessään meitä ja kampasi takatukkaansa suoraksi. "Pojat on kärryä vailla, vai?"

Antsu nousi autosta, sillä oli suupielet aivan vaahdossa.

"Saat kymppitonnin ja auto vaihtaa omistajaa nyt!" Antsu laukoi silmät kiiluen.

Myyjä näytti häkeltyneeltä. "Noh, kipurajalla kyllä menee, mutta…"

Enempää ei myyjä ehtinyt sanoakaan. "Kakstoista tonnia! Avaimet tänne!" Antsu alkoi vaahdota ja kaivamaan kuumeisesti taskujaan. Hän veti sieltä esille valtavan kasan seteleitä, kakstoista donaa, tasaraha.

Pentti Matikaisen kadonnut kaksonen yritti olla hillitty, mutta pystyi vain seisomaan paikalla täristen, yrittäen änkyttää jotain ulosantia. Mies onnistui näyttämään Parkinsonin-taudin terminaalivaihetta sairastavalta potilaalta. Viimein avaimet ilmestyivät hänen taskustaan, mustan avain, jossa oli kirkas neon-pinkki karvanoppa avaimenperänä.

Antero kiskaisi avaimet myyjän kädestä ja antoi hänelle käyntikorttinsa. Se oli hänen itse tekemänsä mallia. Kuulakärkikynällä kaunokirjoitettu ruutupaperille, leikattu oikean kokoiseksi ja päällystetty kontaktimuovilla. Titteliksi oli kirjattu "auto asian tuntija, Ivalo".

"Laita paperit tulemaan perässä, ja liikennevakuutus riittää!" Antero hihkaisi ja hyppäsi rattiin. "Tule kyytiin, Make!" hän hihkaisi mulle intoa puhkuen. Supra oli vaihtanut omistajaa ilman koeajoa, joten kai oli asiallistakin viedä se nyt neitsytmatkalleen.

V6 murahti käyntiin aggressiivisesti ja ensimmäistä kertaa elämässäni laitoin turvavyön kiinni omasta tahdostani. Talla lyötiin tiskiin saman tien ja Supra kiihdytti rapaa roiskuttaen liikkeelle kevyessä peräluisussa. Antsu puikotti pirssin ulos pihasta, ja asvaltille päästyämme meno vasta alkoikin. Otin autokaupan esitteen irti taustapeilistä että näkisimme paremmin ja heitin sen takapenkille. Näin vilaukselta myös lapussa seisseen hintapyynnin, 7500 euroa, mutten pystynyt keskittymään asiaan sen tarkemmin taistellessani G-voimia vastaan.

Supra syöksyi kylki edellä mutkat lävitse V6:n kiidättäessä infernaalisella voimalla autoa eteenpäin. Jumalauta mikä pannu siellä nokalla oikein oli! Siis miettikää itse, kolme litraa iskutilavuutta! Se on sama kun keulalle olisi tungettu kolmesta Nissan Micrasta moottorit ja isketty vielä turbo-ahdin kaupan päälle. Isaac Newton olisi hirttänyt itsensä jos olisi nähnyt tämän pelin, sillä niin paljon se pilkkasi fysiikanlakeja jo pelkällä olemassaolollaan.

Anteron naama oli jämähtänyt kestovirneeseen, mies oli aivan ekstaasissa. "Tämä on niin upeaa, että sen on pakko olla kriminalisoitua jossain päin maailmaa!"

"No varmasti!" munkin oli pakko allekirjoittaa edellinen. "Kyllä jo tän pelkkä ulkomuoto uhkuu sellaista testosteroni-määrää, että heikompaa hirvittää!"

"Totta! Ei tällaisella fallos-symbolilla voisi ajella vaikkapa Vatikaani-valtiossa, kyllä siinä katoliset nunnat kalpenisivat kun tämän näkisivät."

Saavuimme valtatielle ja Supra ohitti ulvoen jokaisen edessä olevan. Siinä jäi Volvot ja Audit kuin tikut paskaan ihmettelemään mitä oikein tapahtui. Vauhtimme vain kiihtyi, kun se tapahtui. Avasin hanskalokeron ihan vain mielenkiinnosta. Otin auton huoltokirjan käteeni ja kurkkasin sisään, kun sen välistä tipahti lappu joka näytti vanhalta rekisteriotteelta.

"Fahrzeugschein?" luin ääneen. "Mitä helvettiä? Autohaus Berlin?" Kalpea aavistus alkoi valjeta tajunnassani. "Onko tää... tuontiauto?" kysyin vaisusti.

Anteron leuka loksahti auki ja veri pakeni hänen kasvoiltaan. Hän kääntyi hitaasti katsomaan mua, ja näin paniikin loistavan sen silmistä. "Ei voi olla… ei tässä ole EU-kilpiäkään vaan ihan alkuperäiset Suomi-kilvet."

Tutkin papereita lisää. "Tää.. on tuotu Saksasta Suomeen vuonna 1997. Tässä on tullauspaperit ja kaikki, siksi noi ei ole EU-kilvet."

Näin Antsun naamasta että sillä flippasi, se ei vaan pystynyt käsittelemään tätä infoa. Asia johti toiseen, ja koska Antsu ei keskittynyt ajamiiseen, ajautui Supra pientareelle ja sen oikea eturengas osui kiveen. Auton kääntyi rajusti sivuttain ja rämähti kyljelteen kalliota vasten, josta liikevoima pyöräytti Supran ympäri ja hallitsemattomaan kierintään. Maailma pyöri silmissämme kun auto meni katon kautta ympäri kerran jos toisenkin, ennen kuin matka pysähtyi lopullisesti puuhun törmätessään.

Seuraava muistikuvani on, kun heräsimme sairaalasta. Onnea oli ilmeisesti matkassa, sillä selvisimme pelkillä mustelmilla ja lievillä luunmurtumilla. Fyysiset vauriot eivät olleet ainoita, mitä koimme. Antsun haaveet oli muserrettu, Supra oli tuontiauto. Rahat menneet, ja olo petetty. Auto oli sentään saanut arvoisensa kohtalon ja päätynyt paalattavaksi, mutta kävisihän se lompakon päälle, jos me ryhtyisimme maksamaan 12 000 euroa plus paalauskustannukset per auto, että saisimme jok ikisen tuontiauton pois Suomen teiltä.

Oltuaan kuukauden päivät kuntoutuksen, Antsulla alkoi näyttää paremmalta, kunnes hän katsoi joulukuun lopulla ensimmäisen kerran telkkaria pitkään aikaan. Uutispimennon jälkeen ensimmäinen uutinen, jonka hän kohtasi oli autoverouudistus. Hallitus päätti alkaa tukemaan diesel-autoja, ja rankaisemaan bensa-vehkeitä. Kyllähän sen tiesi millaisia poikia Katainen ja muut Kokoomuslaiset ovat miehiään, mutta tuli tämä minullekin sairaana shokkina.

Antsu ei kestänyt enempää, vaan hän hakeutui vapaaehtoisesti lataamoon. Mies on ollut Supra-onnettomuudesta asti täysin mykkä, eikä hän ole edes juonut kahvia Essolla enää.

Asia on vakava, ja aion tehdä kaikkeni auttaakseni. Siksi murtauduin viime viikolla Antsun kotiin ja löysin hänen vuodatus tunnuksensa & salasanan tietokoneen monitoriin liimatusta Post-It lapusta. Vähintä mitä hänen puolestaan voin tehdä, on saada tämä varoittava esimerkki maailmalle kuulutettua. Sain myös idean luettuani tuossa eräänä päivänä Hesaria. Viime aikoina on ollut nouseva trendi, jossa kirjakustantamot ovat ryhtyneet julkaisemaan kaiken maailman tusina-blogeja kirjamuodossa. Tämä olisi mielestäni hyvä keino saada faktamme koko kansan nähtäväksi, joten tulostelen juuri kaikki Veijon Esson Tarinat paperille, ja aion lähteä Helsinkiin kustantajalle tarjoamaan tätä.

Tietenkään mitkään roskajulkaisijat eivät minua kiinnosta, vaan menen absoluuttisen kirjallisuuden lähteelle, eli Alfamerin pääkonttoriin. Tästä saisimme hyvän jatkon Alfamerin legendaarisille tee-itse korjausoppaille. Kaiken kattavalle yleishakuteokselle autoilun faktoista olisi varmasti kysyntää.

Loppu?

t. Make

"Sellaisille ihmisille voisin lainata Gandhin kuuluisaa sanontaa:" Make lausui tunteella. "Jos sä et liity meihin, niin sä vittu kuolet!"

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

"Ei kai Gandhi noin sanonut?" Kysyin hämmästyneenä, sillä jotenkin muistelin asian olleen hieman toisin päin.

"Kyllä vaan, se oli just sen sortin jätkiä. Sellainen helvetin aggressiivinen kaljupää, joka oli aina haastamassa riitaa kaikkien kanssa." Make hörppäsi ison siivun kahvistaan ja jatkoi muisteluaan. "Gandhi Forslund, se oli ihan hyvä mies. Oltiin samassa varastossa duunissa silloin kun asuin vielä Vantaalla" Make kertoi. Hän tosiaan oli syntyperäinen Vantaalainen, asia joka edelleen kuului hänen puhetyylistään. "Sen vanhemmat oli jotain hippejä." Make totesi haikeana ja pudisteli päätään.

Istuimme Essolla nauttien huolella kypsytettyä kahvia, ts. reilut pari tuntia pannussa maustunutta Juhla Mokkaa. Tämänkertaisen tunteenpurkauksen oli saanut aikaan päiväin polttava puheenaiheemme. Leikkeleet.

"Kyllähän se noin taitaa olla" nyökkäsin Makelle.

"Mä en vaan pysty ymmärtämään ihmisiä jotka syövät ohuen-ohut leikkeleitä. Ei se ole perkele mies eikä mikään joka laittaa sellaista leivän päälle." Make meuhkasi kovaan ääneen ja huitoi etusormeaan villisti ilmassa. "Mies laittaa leivän päälle nyrkillisen voita ja pari senttiä paksun siivun makkaraa. Olkoot sitten kinkkua tai meetvurstia, mutta sitä pitää olla kunnon siivu, kas näin!" hän näytti etusormellaan ja peukalollaan noin kahden sentin mittaa.

"On se aika porvarillista meininkiä jos noin paljon on varaa laittaa leivän päälleen makkaraa. En minäkään tuollaista ohuen-ohutta naisten leikkelettä ostaisi, mutta kyllä minä pyrin säästeliäästi leikkaamaan lauantaimakkara-tankoani" tähdensin vielä omaa näkemystäni.

"Se on tietenkin eri asia jos hieman ohentaa omaa leikkaustaan noin niin kuin säästömielessä. Se on ihan ok. Mutta sitä mä en hyväksy, että joku ostaa tieten tahtoen kaupasta meetvursti-paketin, jossa viipaleet on jotain puoli milliä paksuja." Make jatkoi vaahtoamistaan. "Sellaisilta miehiltä pitäisi ottaa pois oikeus kutsua itseään mieheksi. Perhana, passit pitäisi viedä tuollaisilta takaisin poliisilaitokselle ja korjata siihen sukupuolimerkinnäksi neiti!"

"Ehkä ne on vaan köyhiä?" ehdotin.

"Niin just! Kulkevat kakskymmentä vuotta vanhoissa tuulipuvuissaan halpahalleja lävitse ja ajavat korealaisilla autoilla" Make sanoi ja repesi nauruun.

Nauroin tunteella mukana vaikka Maken kuvaus olisi lähes voinut tarkoittaa minua. Pois lukien vain tuon korealaisen auton osuuden, sillä se jos mikä on osoitus heikosta elintasosta.

Korealaisista autoista on tullut Essolla vakiovitsi, joka heitetään kehiin kun tarvitsee tehdä selväksi että joku on todella köyhä, siis täysin pennitön. Silloin puhutaan korealaisten autojen omistajista. Pari viikkoa sitten aloimme hämmästellä korealais-ilmiötä kun katsoimme rekisteröintitilastoja. Sellaiset merkit kuten Kia, Hyundai ja Chevrolet olivat yllättävässä nousussa. Yritimme miettiä syytä sille, miksi ihmiset ostivat näitä mutta emme keksineet mitään muuta kuin rahan puute.

Korean autoteollisuushan on silkkaa japanilaisten plagiointia. Kyse on kutakuinkin täsmälleen samasta tilanteesta kuin Neuvostoliitossa oli autoteollisuuden piirissä tuossa parikymmentä vuotta sitten. Eli yritetään kopioida länsinaapurin edistyksellistä tekniikkaa huonoin menestyksin. Nyt nämä idän ihmeet ovat rantautuneet Suomeen riesaksemme, aivan kuten Ladat ja Mosset aikanansa. Halpa hinta näkyy tietysti myös laadussa, sehän on selvää. En vain pysty käsittämään sitä, miksi ihmiset eivät laita muutamaa tuhatta lisää auton hankintaan, että saisivat laatumerkin käsiinsä. Esimerkkinä vaikkapa maailman suurin ja luotettavin autovalmistaja, Toyota. Jos joku on tästä laatuerosta toista mieltä, niin kaivakaapa esille kaikki viimevuotiset Tuulilasin ja Tekniikan Maailman numerot. Etsikää niistä parivertailut joissa on mukana korealaisia ja japanilaisia merkkejä, sekä näyttäkää minulle sellainen jonka korealaismerkki olisi voittanut. Aivan, tehtävä on yhtä toivotonta kuin Lancian merkkiedustus Suomessa. Miksi lähteä edes yrittämään, kun tietää jo valmiiksi epäonnistuvansa?

Itse en kehtaisi korealaisella riisikipolla ajella, jotenkin siitä vain puuttuu tuo japanilais-autojen ylemmyyden tunne. Tiedättekö sen tunteen, kun tietää ajavansa teknisesti ylivertaisella autolla? Siitä minä nyt puhun, se on se olotila joka minut valtaa aina kun istun Corollani rattiin.

Joimme kahvimme loppuun ja poistuimme Esson parkkipaikalle. Nyökkäsin Makelle hyvästiksi kun nousimme autoihimme ja lähdimme liikkeelle. Juuri kun olimme poistumassa Esson pihasta autoillamme, ajoi uudenkarhea Chevrolet Suburban päätieltä Essolle. Naurahdin tuon korealaismaasturin nylkyttäessä hitaasti ohitsemme. Make painoi riisikipon kohdalla torveansa ja veivasi ikkunansa auki. Korean-ihmeen kuljettava avasi oman ikkunansa kysyvän näköisesti.

"KÖYHÄ!" Make huusi nauraen ja avasi Mersun urut. Mese lähti renkaat savuten liikkeelle ja minä seurasin Corollallani hekottaen makeasti.

Tiemme ristesivät kun Make kääntyi kotinsa suuntaan, ja minä omani suuntaan. Ajelin rauhallisesti metsätietä pitkin illan laskeutuessa ympärilläni. Alkoi olla jo kohtalaisen hämärää, ja takaa tulevan auton valot häikäisivät taustapeilistä. Käänsin peiliä poispäin, takana ajava ryhtyi roikkumaan aivan Rollan puskurissa kiinni. Lisäsin hieman vauhtiani, mutta tämä mies vain roikkui perässäni ja välkytteli pitkiä. Tahtoi ilmeisesti ohitse, mutta mihin ihmeeseen sillä oli kiire sunnuntai-iltana?

Tulimme lyhyelle suoralle ja ennakoin tämän vaihtamalla pienemmällä ja iskemällä kaasun lattiaan. Silkasta periaatteesta en tuollaista hiostajaa päästäisi ohitseni, ei sunnuntaisin pidä tuolla tavalla hötkyillä liikenteessä. Takana tuleva siirtyi vastaantulevien kaistalle ja kiihdytti Rollan rinnalle. Seuraavan mutkaan oli vain reilut satakunta metriä matkaa, ja näytti pahasti siltä että Rollani jäisi mysteerikilpailijalle toiseksi. Lähestyvästä mutkasta kaartoi äkkiä esille vastaantulevan auton ajovalot, joka sai kilpailijani jarruttamaan äkillisesti. Jarrutin luonnollisesti hänen vierellään ja estin pääsyn takaisin oikealle kaistalle, jolloin kisakuskin jarrutus muuttui paniikkijarrutukseksi ja hän joutui lopulta väistämään vastaantulevien pientareen puolelle. Nauroin ääneen kun katsoin sivupeilistäni mustan auton kyntävän pöpelikköä. Vastaan tullut auto hakkasi torveansa suhauttaessaan välistämme.

Piiskasin Rollan vauhtiin yrittäessäni ottaa mahdollisimman paljon kaulaa tuohon mustaan autoon. Kurvailin sataaneljääkymppiä pitkin mutkaista metsätietä, mutta näin valojen taas lähestyvän sivupeileistäni. Tällä kertaa se ei jäänyt hänen puolestaan pelkästään valojen välkyttelyyn. Torvi soi kuin viimeistä päivää, pitkät välkkyivät ja musta auto roikkui senttien päässä takapuskuristani. Tuntui siltä kuin itse Pertti Pasanen olisi noussut haudastaan ajaakseen autolla, sillä niin uskomaton Spede oli tuo takanani ajava kuski. Jos ikkunani olisi ollut auki, hän olisi todennäköisesti yltänyt kutittelemaan niskaani koska ajoi aivan kiinni takapuskurissani.

Painoin kevyesti jarrua vilkuttaakseni jarruvaloja, kunnes tunsin kevyen tönäisyn Rollan takapuskurissa. Spede oli tönäissyt Rollaani. Minun, Rollaani! Sappinesteet alkoivat kiehumaan, kun äkkäsin mitä oli tapahtunut. Olin edellisenä iltana leikkinyt Maken kanssa autopiilosta, jota varten poistin Rollan jarruvaloista polttimot. Näin autolla pystyi ajamaan valot sammutettuina, ilman että jarruvalot syttyivät kun poljinta painoin. Unohdin tietysti laittaa polttimot paikoilleen, joten takana tullut kuski ei ollut nähnyt painaneeni kevyesti jarrupoljinta ja hiljentäneeni lievästi vauhtia.

Eihän tuo rysähtänyt mitenkään, vaan ainoastaan kolautti kevyesti perään. Joka tapauksessa hän saisi peräänajajana maksaa vahingot. Laitoin vilkun päälle merkiksi, että pysähtyisimme tien varteen vaihtamaan vakuutustietoja. Vilkaisin taustapeiliin ja hän painoi torvea kolme kertaa myöntymisen merkiksi. Kun käänsin katseeni takaisin tiehen, ottivat refleksini minusta vallan. Tiellä seisoi kettu, joka tuijotti paikoilleen jähmettyneenä Rollan lähestyviä valoja. Iskin jarrut välittömästi pohjaan ja pysähdyin rytinällä. Puskurissani roikkunut musta auto ei tietenkään nähnyt kettua, saatikka toimimattomia jarruvalojani. Hän ei hiljentänyt yhtään vauhtiaan minun tehdessä äkkijarrutuksen, vaan oli ilmeisesti juuri painamassa lisää kaasua ohitusta varten, kun minä olin laittanut vilkun päälle. Pellin rytinä oli valtava ja niskani rusahti ilkeästi kun pääni iskeytyi niskatukeen. Auto pysähtyi, ja istuin hetken vain paikoillani shokissa. Rollan moottori kävi tuttua epätasaista tyhjäkäyntiä, kunnes sammui itsekseen. Nousin hitaasti autosta tutkiakseni vahinkoja.

Hämmästelin näkyä suu avoimena. Rollan viistoperän takaluukku oli auennut iskun voimasta ja sojotti lähes vahingoittumattoman näköisenä taivasta kohti. Peräpää taas oli lyhentynyt puolella ja mennyt käytännössä täysin lyttyyn. Katsoin muutaman metrin päähän pysähtynyttä mustaa peräänajajaani, joka oli vielä pahemmassa kunnossa. Sen keula oli mennyt eturenkaisiin asti kasaan ja auton sisällä näkyi suuri määrä valkoisia, lauenneita airbageja. En tunnistanut katiskan merkkiä, sillä auto oli niin pahasti litistynyt.

Yritin paiskata Rollan takaluukkua kiinni, mikä osoittautui mahdottomaksi tehtäväksi. Perä oli nyt puolet lyhyempi kuin avoimena seisova takaluukku. Seisoin siinä ihmetellen tilannetta kun mustan auton ovi avautui ja kuljettaja astui ulos. Kuljettaja oli tokkuraisen näköinen pitkä mies, joka oli pukeutunut huoliteltuun mustaan pukuun. Hän hoiperteli silmät kiiluen minua kohti. Miehen nenästä vuosi verta ja hän puristeli käsiään vuoron perään nyrkkiin ja auki.

"Mitä helvettiä sinä teit!" mies huusi. "MINKÄ TAKIA JARRUVALOT EIVÄT SYTTYNEET KUN JARRUTIT!"

Hän näytti olevan shokissa, silmät pyörivät hänen päässään ympyrää ja hän tärisi hieman. Mies katsoi autoaan ja puhkesi kyyneliin.

"Voi jumalauta! Voi saatanan saatana! Minun uusi Saabini!" Hän kääntyi taas katsomaan minua, raivon läsnäolo tuntui katseesta vahvasti. "Ymmärrätkö että tämä on kaksi viikkoa vanha 9-5 Aero! Tiedätkö paljonko maksoin tästä?!" Mies räyhäsi minulle.

"Elähän nyt vaahtoa siinä" yritin toppuutella häntä rationalisoimalla. "Sehän on pelkkä Saabi, minulta meni sentään Toyota. Ja sen korjauksen maksat sinä peräänajajana."

Miehen silmät suurenivat ja hän syöksyi kimppuuni kiroillen kuin satamatyöläinen. Oikea suora välähti ja rystyset iskeytyivät leukaani kuin sepän vasara. Kaaduin musertavan voiman alla taaksepäin ja rojahdin Rollan takakontin sisään. Yritin hätäpäissäni löytää jotain kättä pidempää, ja tunsin sormieni tarttuvan muovikanisteriin. Huitaisin sillä kaikin voimin päällekävijääni, mutta onnistuin osumaan vain hänen käteensä. Iskun voimasta kanisterin korkki kuitenkin irtosi ja sen sisältämä Lasoli lensi suoraan miehen kasvoilla. Hän perääntyi ja pyyhki nesteitä silmiltään, jolloin näin tilaisuuteni tulleen. Nousin jaloilleni ja upotin nyrkkini vastustajani vatsaan. Vaikutus ei ollut toivotunlainen, sillä hän toipui iskusta välittömästi ja antoi koukkunsa puhua. Tällä kertaa putosin tielle ja mies kävi kimppuuni. Iskuja sateli joka puolelta, enkä pystynyt tekemään muuta kuin suojautumaan sikiö-asentoon. En tiedä kauanko otin siinä pommeja vastaan, mutta tunsin jo tajuntani katoavan kunnes kuulin ikävän rusahduksen. Iskut loppuivat kuin seinään. Hetken kehoani tunnusteltuani ymmärsin, ettei ääni kuulunut minun luista, joten raotin varovaisena silmiäni. Edessäni seisoi tuttu Ivalolainen poliisi, joka piteli veristä pamppua kädessänsä. Pamppu oli sanonut viimeisen sanan pienessä nahistelussamme, ja vastapuoleni makasi nyt tajuttomana maassa.

"Oletko kunnossa?" Poliisi kysyi ja ojensi kättään auttaakseen minut pystyyn.

"Ihan ok" vastasin tarttuessani hänen käteen ja noustessani pystyyn. Tuntui kuin jokainen luuni kehossani olisi murtunut, mutta tosimieshän ei pienestä valita.

"Ajoimme juuri tästä ohitse, kun näimme tuon höyrypään hakkaavan sinua. Kerrotko mitä tapahtui" poliisi kysyi minulta.

Hänen virkaveljensä oli kumartuneena päällekävijäni luona ja tarkasti miehen pulssia. "Tämä kaveri taitaa olla aika tuhdissa kunnossa, sillä haisee sen verran vahvasti alkoholille" hän sanoi.

Nyökkäsin. "Kyllä näin taitaa olla. Ajelin tässä ihan rauhallisesti kotia päin kun tuo mielipuoli tuli perääni roikkumaan. Aluksi se hoiperteli puolelta toiselle ja meinasi ajaa vastaantulevaa autoa päin nokkakolarin. Sitten se yks kaks kiihdytti ja rysäytti minun perääni. Kun nousin autostani, kävi se kimppuuni täysin syyttä. Taitaa olla kännissä kuin käki."

Poliisit nyökkäsivät ja laittoivat miehelle käsiraudat. Tämä ryhtyi juuri virkoamaan ja esittämään omaa näkemystään tapahtumista.

"Pashkapuhetta!" Mies sanoi yskiessään verta. Hänen puheensa kuulosti sössöttävältä, ilmeisesti poliisin pampun murtamien hampaiden vuoksi. "Tuo on poishtanut jarruvalot autoshtaan!"

"Eiköhän tämä ole selvä juttu," ensimmäinen poliiseista sanoi. "Viedään rattijuoppo asemalle selviämään ja syytteitä odottamaan. Otetaan sinun yhteystiedot ylös korvauksia varten, mutta ei tässä ole syyllisen suhteen minkään näköisiä epäselvyyksiä."

Annoin tietoni heille ja poliisit lupasivat kyydittää minut kotiini. Rolla ei ollut ajokunnossa, ja saattoi olla ettei se enää koskaan tulisikaan ajoon. Vauriot olivat sitä luokkaa, että lunastus alkoi olla lähellä. Minua tämä ei tietysti haittaisi, kunhan saisin käyvän hinnan autostani.

Nyt onkin mielenkiintoiset ajat edessä. Mikäli Rolla menee lunastukseen, on minun luonnollisesti ostettava uusi auto. Edellisen, tuunatun Rollan myynnin jäljiltä löytyy sukanvarrestani vielä nelisen tuhatta, joten voipi olla että hankkisin vaikka sportimman pelin. Tämä riippuu täysin siitä, miten tuon lunastuksen suhteen käy. Joka tapauksessa vastapuoli joutuu henkilökohtaisesti maksamaan kovat korvaukset minulle, sillä vakuutus ei korvaa rattijuopon töppäilyjä.

Oppipahan poika tästä ainakin tavoille, ja muistanee jatkossa miten liikenteessä käyttäydytään. Tai tärkempänä sen, että kenelle kannattaa liikenteessä vittuilla ja kenelle ei.

Nousin vastahakoisena sängystäni ylös ja keitin aamupalaksi pannullisen Euroshopper-kahvia. Poltin hermosauhut ja puin vaatteet päälleni samalla kun odotin sen valmistumista. Pannu tyhjeni varttitunnissa joten laitoin vielä lisää tulemaan. Kello näytti jo kymmentä, oli aika lähteä. Kaadoin tuoreet kahvit termariin ja vedin tarralenkkarini jalkaan.

Ulko-oven avattuani minua tervehti raikas tuulenhenkäys. Pihamaan nurmikko oli kellastunut ja lehtien peittämä, kesäinen vihreys oli enää pelkkä muisto. Nostin takinkaulukseni ylös ja kävelin öisen sateen kastuttaman pihani poikki auton luokse. Taputin Rollan takakonttia mennessäni sen ohitse, ylvään näköisenä seisovan auton luokse. Tämän metallinharmaan yläluokan kaunottaren olin ajanut pihaani edellisiltana ja se pääsisi näyttämään todelliset kyntensä piakkoin. Katselin sen upeaa muotoilua, sen korin kauniita leikkauksia ja täydellistä symmetriaa. Huokaisin kumartuessani kiilottamaan sen takakonttia koristavaa, kromattua mallimerkintää. Toyota Camry.

Istuin Camryn rattiin ja starttasin sen. Moottori murahti ärjyen käyntiin ja sai viereisessä puussa istuskelleet harakat lehahtamaan säikähtäneinä lentoon. Miehekkäälle moottorinstarttaukselle on olemassa oma temppunsa, jonka voin tässä teille paljastaa. Temppu on oikeastaan älyttömän helppo: käsijarru päälle, kytkin pohjaan, kaasu pohjaan ja käynnistetään moottori. Kuka tahansa nyt osaa tämän tehdä, mutta kaikki eivät osaa tehdä sitä tyylillä. Tärkeintä on se, että näytät äijämäiseltä kun ohikulkijat kääntyvät katsomaan miehekästä moottorin murahdusta. Asento ratkaisee! Kun pedaalit ovat pohjassa, pitää molemmin käsin puristaa rattia "kymmentä vaille kaksi" asennossa, pää painetaan niskatukea vasten niin että takapuoli lähes nousee penkistä ja selkä menee suorana. Meilläpäin tätä kutsutaan seisovaksi startiksi, koska nimensä mukaisesti siinä seistään kahdella jalalla auton poljinten päällä.

Camryn kaksilitrainen voimanlähde ärjyi tyhjäkäyntiä 7000 kierrosnopeudella kun poljin röörejä puhtaaksi. Hymy nousi väistämättä huulilleni. Nostin lopulta kytkintä ja sain Camryn etupyörät sutimaan tyhjää hiekalla. Isolohkosta löytyi niin valtavasti voimaa, ettei sillä pystynyt lähtemään liian suurilla kierroksilla. Tämän villihevosen taltuttamiseen tarvittiin ammattilaista, ja onneksemme sen ratissa oli juuri sellainen.

Laskin kierroksia ja nostin kytkintä uudelleen, tällä kertaa auto lähti lievästi nytkähtäen liikkeelle. Painoin vielä sumuvalot päälle ja suuntasin valtatielle. Soramontuille olisi pienoinen ajomatka, mutta onneksi olin ottanut matkamusiikkia mukaani. Kaivoin takin taskustani pari C-kasettia esille. Pari viikkoa sitten olin tehnyt kirpputorilta huippulöydön, ostin muovikassillisen itsenauhoitettuja kasetteja vain eurolla! Tästä riittäisi kuunneltavaa vähintäänkin vuosiksi. Luin etikettejä ja laitoin lupaavimman kuuloisen kasetin soittimeen: siinä luki "Danny – Suurimmat Hitit". Jostain syystä kasetti oli tyhjä, joten vaihdoin sen toiseen. Kaiuttimista alkoi soimaan Bogart Company. Pääsin heti hyvään fiilikseen ja ryhdyin laulamaan duettoa Ressun kanssa, samalla kun taitoin matkaa Camrylla.

Matka sujui kuin siivillä. Kyllä tästä autosta tunsi olevansa edustusauton kyydissä. Toyotan huippuosaaminen kulminoituu Camryssa, ja uskoisin sen kelpaavan vaikka itselleen Japanin Keisarille.

Saavuin viimein hymyssä suin soramontuille, aamuinen paha olo oli jäänyt täysin taakseni ja olin valmis taistelemaan. Olin kymmenen minuuttia etuajassa, mutten silti ollu ensimmäinen. Make oli jo paikalla ja viittoi ajamaan lähemmäksi. Pysäytin Camryn hänen viereen ja kaasuttelin vielä hetken mottia. Annoin koneen laulaa ja tein pienen vaikutuksen Makeen ennen kuin sammutin auton ja astuin ovesta ulos. Make nyökkäsi minulle ja vastasin nyökkäykseen. Hän oli pukeutunut tappamista varten. Hänen bootseissa oli teräsvahvisteiset kärjet, ja Maken ruskea nahkatakki oli avoimena paljastaen hänen tappelu-paitansa. Mustalle t-paidalla oli valkoisella painettu suuren nyrkin kuva sekä iso teksti "The King of Fisting", eli nyrkkitappeluiden kuningas.

"Siisti peli, onko tuo kakslitranen?" Make katseli Camrya arvioiden ja hymyili.

"Kyllä. Kuustoista venttiilinen TwinCamin kone" vastasin ylpeänä. "Ysiykkönen."

"Nättiä. Mulla on saman ikäinen, kyllä näillä potkitaan persettä kohta!" Make sanoi ja naurahti ääneen. Hän näytti peukalollaan olkansa ylitse, ja katselin Maken takana lepäävää 7-sarjan Volvoa.

Krominen maski paljasti auton olevan Volvo 760. Kiersin sitä ympäri ja tutkailin koria arvioiden. Ei se kaunis ollut kyllä missään nimessä. 80-luvulla Volvon muotoiluosastolla oli ilmeisesti käyty tiukkaa budjettivyön kiristystä lävitse, sillä näytti siltä että muotoilijoiden ainoa työkalu oli ollut kirves. Linjat olivat luotisuoria, tosiaan kuin kirveellä leikattuja, eivätkä ne millään yltäneet Camryn pyöristetyn virtaviivaisuuden tasolle. Silti ihan käypä pelihän tuokin oli.

Volvon sininen kori hohti tuoreen vahauksen kiiltoa, enkä pystynyt löytämään siitä ensimmäistäkään virhettä vaikka kuinka etsin. Avasin oven ja katsoin sisään. Sisusta näytti todella siistiltä ja hyvin hoideltu, nahan tuoksu oli voimakkaana ilmassa. Verhoilu oli vaaleanruskeaa nahkaa, eikä niissä näkynyt ainuttakaan halkeamaa.

"On muuten ruma ratti" mutisin tutkaillessani kuljettajan työtilaa. "Ihan siististi jobbailtu. Mistä tämän löysit."

"Eikö olekin nätti?" Make kysyi. "Sodankylässä oli liikkeessä myytävänä. Tällä on ollut vain yksi omistaja uudesta asti, ja nyt oli perikunta myynyt liikkeelle. Rullattu vaan 120 tonnia, voitko uskoa?"

"En" vastasin epäilevästi.

"En mäkään" Make nauroi räkäisesti.

"Mikä kone? Oliko tämäkin kaksilitrainen?" kysyin vielä Makelta katsellessani Volvoa.

Maken silmissä alkoi kiilua ja hänen suunsa kääntyi virneeseen. "Kaks piste kolme litranen, kuustoista venttiilinen turbo intercoolerilla" Make nauroi taas. "173 pollea, kyllä lähtee!"

Kalustomme oli kunnossa, ja odotimme enää vastustajiamme. Kyseessä oli perinteinen Ivalolainen miesten välienselvittely. Jos kahdelle tai useammalle karpaasille tuli ongelmia keskenään jotka piti ratkoa aikuisten miesten tavoin, niin vietiin ne aina soramontuille. Sitä oli turha alkaa huudella pitkin kyliä ja heilutella puukkoa, kun on sivistyneempiäkin tapoja asioiden selvittämiselle. Ja se tapa on ralli. Soramontuille oli vuosien saatossa muodostunut hyvä ajorata, jonka läpiajaminen vaati taitoa ja rohkeutta. Siinä otetaan miehestä mittaa kun ajellaan satasta soratiellä ja ympärillä on peruskalliota. Yksikin virheliike ja auto spinnaa hallinnasta tai pahimmassa tapauksessa syöksyy kalliota päin. Soramonttu-rallin mestaruus oli arvonimistä halutuimpia koko Lapin läänissä.

Ainutkaan auto ei ole koskaan selvinnyt naarmuitta kyseisestä koitoksesta, jonka vuoksi kisaan ei kannata lähteä omalla autolla. Korjauslaskut ylittäisivät helpolla itkurajan. Ralliauton vuokraaminen on myös kohtuuttoman kallista, fakta jonka tietävät kaikki jotka ovat joskus soittaneet Toyotalle kysyäkseen Corolla WRC:n vuokrahintaa yhdelle päivälle. Tämän vuoksi kehitimme aikoinamme loistavan ralliautojen liisaus-suunnitelman: pidennetty koeajo. Auton hankkiminen on siis varsin yksinkertaista: selataan Keltaista Pörssi ja etsitään sopiva auto joka on myynnissä läheisessä autoliikkeessä. Ajetaan liikkeeseen katsomaan kyseistä autoa, ollaan hierovinaan kauppoja ja pyydetään se yön ylitse koeajoon. Sitten vain kisailemaan soramontuille kyseisellä menopelillä ja rallin jälkeen palautetaan auto liikkeeseen. Aiheutuneet kustannukset riippuvat omista taidoista. Jos selviää pelkillä naarmuilla, voi väittää myyjälle niiden jo olleen siinä autoa hakiessa. Pienet ja keskisuuret lommot taas voi sovitella satasen-parin kertakorvauksella. Sekään ei haittaa vaikka auton ajaisi tuusan nuuskaksi, sillä liikkeellähän on täyskasko-vakuutus tämän kaltaisten tilanteiden varalle. Toki kuljettaja joutuu maksamaan omavastuu-osuuden, mutta tämä on normaalisti suuruudeltaan vain 500 euroa. Kokonaisuutena ralli tulee näin ollen halvemmaksi kuin edellä mainitun WRC-luokan auton päivävuokra. Bonusmenetyskin koskee vain liikettä, joten tämänkään vuoksi ei kannata lähteä omalla silmäterällä kisailemaan.

Camry ja Volvo olivat ärhäkkään näköisenä lähtöviivalle, valmiina kisaamaan. Autovalintamme olivat olleet yllättävän helppoja. Minä tiesin että Toyotan laatuun voi luottaa, Make taas ei suostunut ajamaan muulla kuin Mersulla tai Volvolla. Iso edustusauto oli kestävä ja tehokkaalla moottorilla varustettu, joten näillä perusteilla valitsin Camryn ja Make taas 760:n.

"Mikä tää oikein on?" Maken silmä kiinnittyi Volvon takalasissa olevaan tarraan. "Volvolandia? Eikö se tarkoita Ruotsinmaata? Enhän minä nyt perkele kehtaa ajella rallia noiden kanssa, jos autossa on svea-mamman kannatustarrat!" Make repi tarran irti ja rypisti sen käsissään. Hän heitti mytyn mahdollisimman pitkälle.

Istuimme Volvon takakontille jäyhän näköisinä, kun näimme kolmen auton lähestyvän pölypilven saattelemana. Autokolmikko ajoi rinta rinnan ja parkkeerasi eteemme. Ristin käteni ja katselin tulokkaita mahdollisimman tylyn näköisesti. Autot näyttivät kyllä pahaenteisen sporttisilta, mutten paljastanut sitä ilmeelläkään. Kolmikko oli valinnut allensa kovat menopelit, Topilla oli valkoinen Honda Accord, Ilkalla sininen Mazda 626 ja Laurilla punainen Ford Sierra. Kaikki olivat 90-luvun mallia ja kaksi litraisella koneella. Kisasta tulisi tiukka.

Nyökkäsimme vain tuimina ja istuimme autoihimme sanaakaan sanomatta. Säännöt olivat kaikille tutut, kierros radan ympäri ja voittaja saa Esson kuninkuuden. Panoksena oli koko elämämme.

Rullasimme automme vierekkäin lähtöruuduksi merkitylle kohdalle. Kaikki kaasuttelivat isolohkojaan. Kymmenen litran verran iskutilavuutta murisi samalla viivalla suorastaan pursuten testosteronia. Avasin Camryn ikkunan vain näyttääkseni että tässä oli sähkölasitkin. Kikkani onnistui ja huomasin Laurin jäävän tuijottamaan ikkunani portaatonta aukeamista. Painoin välittömästi torvea lähdön merkitse ja nostin kytkintä.

Moottorit ulvoivat ja kumit pureutuivat soraan kun neljä massiivista maantielaivaa ottivat räjähtävän startin. Lauri sai Sierrallaan hitaan lähdön, koska oli herpaantunut kriittisellä hetkellä. Topi syöksyi välittömästi kärkeen Accordillaan Maken hiostaessa häntä takapuskurin tuntumassa. Kaahasin talla tiskissä Mazda rinnalla aivan heidän perässään. Tie jatkui suorana ja kiviä satoi jatkuvana ryöppynä tuulilasiini. Vilkaisu taustapeiliin kertoi Sierran ja Mazdan roikkuvan aivan takapuskurissani kun saavuimme ensimmäisen mutkaan, joka kaartoi hyvin loivan U:n muodossa vasemmalle. Pidin pienen vaihteen silmässä ja iskin jalan lattiaan asti. Camry nytkähti eteenpäin ja lähdin ulkokautta ohittamaan peräkkäin ajavaa Accordia ja Volvoa. Pääsin Maken rinnalle ja näin Sierran menevä Mazdan ohitse ja jäävän roikkumaan aivan Maken Volvon takapuskuriin.

Kirosin äänen kun ymmärsin mitä he aikoivat, Topi ja Lauri meinasivat tehdä Sämpylän Makelle. Kaasupoljin oli jo Camryn lattiassa ja nopeusmittari näytti satasta kun yritin ehtiä kilkkaaman Topin Accordin pois ajolinjaltaan. En ollut tarpeeksi nopea, ja Topi iski jarrut pohjaan samalla kun Lauri antoi Sierralle kaasua. Maken rysäytti Volvon suoraan Accordin perään samalla kun Sierra tuli vauhdilla sen perään. Pelti rytisi ja kirskui Volvon puristuessa kahden auton väliin. Minä siirryin johtoon Mazda ottaessa toisen paikan. Topi kiihdytti Accordin uudestaan vauhtiin ja uskomattomasta mällistä selvinnyt Volvo lähti heti hänen perään. Hondan perä oli lytyssä ja sen takapuskuri pudonnut, Volvonkin keula näytti pahalta mutta takaa se oli yllättävän vähän kärsineen näköinen. Sierrasta oli sen sijaan mennyt puolet keulasta lyttyyn ja eikä se jatkanut enää matkaansa. Mustaa savua tuprusi sen konepellin alta Ilkan noustessa kiroillen pysähtyneestä autosta.

Mazda roikkui perässäni kärkkyen ohituspaikkaa, jota en sille suonut. Tie jatkui suorana ja ajoimme hyppyriin. Lyhyen ilmalennot päätteeksi rysähdimme takaisin maan kamaralle. Camry jouset iskivät kirskahtaen pohjaan ja tunsin vähintäänkin yhden nistä antavan periksi. Pidin edelleen kärkipaikan muiden ajaessa letkassa perässäni. Kaarroimme oikealle ja sitten mutkaa vasemmalle. Camryssa oli liikaa vauhtia ja se lähti puskemaan mutkasta ulos. Sain oikaistua auton viime hetkellä, mutta arviointivirheeni vuoksi muut menivät ohitseni ja putosin neljännelle sijalle.

Kuulin Volvon turbon ulvovan sen suhahtaessa ohitseni ja jatkaessa muiden ohitusta ulkokautta. Make sai kärkipaikan haltuunsa, ollessamme radan puolessa välissä. Menimme taas letkassa suoraa tietä, ja edessämme tuli rallin vaarallisin kohtaus: neulansilmämutka vasemmalle, jota reunusti kohtalaisen jyrkkä pari metrinen pudotus.

Topi tuli kärkkyi Volvon perässä ja ohjasi Accordia sisäreunan suuntaan Maken aikoessa ottaa mutkan ulkoreunan kautta. Jarruvalot välähtivät kaikkien hiljentäessä vauhtiaan. Make käänsi kaiken vasemmalle ja nuoli ulkoreunustaa. Topi tuli samalla sisäkautta pitkin ja veti Accordin käsijarrusta. Volvon turbo ulvahti taas Maken antaessa hanaa mutkan keskipisteessä, mutta Accord iskeytyi samaan aikaan sen kylkeen ja kilkkasi Volvon radalta. Katsoin kauhulla kuinka Maken Volvo tippui pari metriä soramonttuun ja kierähti kuusi kertaa katon kautta ympäri, ennen kuin se pysähtyi savuavana rauniona paikoilleen.

Sääliin ei ollut aikaa, sillä vain suoritukseni ratkaisisi. Olin taistelemassa yksin kahta ylivertaista vastustajaa vastaan, eikä virheisiin ollut varaa. Selvitin neulansilmän lähestulkoon täydellisesti ja ohitin samalla Mazdan. Saavutin nopeasti Accordin, joka oli radalla olevista autoista kärsinyt selvästi eniten vauriota. Topi käänsi raivokkaasti rattia ja Honda iskeytyi kylkeeni. Väänsin vastaan ja kamppailimme hetken rinnatusten, autot kylki kykeä vasten. Pääsin irrottautumaan Accordista, jonka vauhtia tuntuivat jo vauriot painavan. Olin taas johdossa. Edessä oli enää tiukka mutka vasemmalle, ja sitten pitkä suora maaliin asti. Camry oli hyvässä iskussa ja aloin taas uskoa mahdollisuuksiini.

Edessä olevaa mutkaa reunusti kallio, ja siirryin ulkoreunaan päästäkseni optimaaliselle ajolinjalle. Sivupeilini oli irronnut äskeisessä syleilyssä Hondan kanssa, joten kurkkasin nopeasti olkani ylitse ja näin Topin aikovan taas samaa temppua mutkan sisäkautta. Meitähän ei jalliteta kahdesti! Jarrutin voimakkaasti ja toin Camryn aivan pysähdyksiin. Accord suhahti ohitseni kylki edellä ja rysähti suoraan peruskallioon. Pääni iskeytyi samassa niskatukeen kun Mazda ajoi perääni. Ilkka oli tullut myös ulkoreunustaa pitkin, eikä ollut odottanut täys-stoppia. Topi yritti vielä polkea Accordia pää punaisena liikkeelle, mutta sen akselistot olivat vääntyneet muiden vaurioiden ohelle, eikä sillä ajettaisi enää metriäkään.

Iskin armotta hanaa ja ohitin romutetun Hondan. Mazda piiputti perässäni nokka lytyssä, siitä ei olisi enää vakavaa uhkaa minulle. Camryn tehot olivat tallella, eikä se ollut saanut pahemmin kolhuja. Ainoastaan perä oli kasassa, mutta tekniikka pelasi täydellisesti. Selvitin mutkan helpolla ja edessäni oli maalisuora. Mazda yritti seurata minua, mutta annoin Camrylle enemmän kaasua kuin Hitler juutalaisille ja syöksyin maaliviivan ylitse. Olimme voittaneet!

Vedin vielä käsijarrua vauhdissa ja spinnasin Camryn pysähdyksiin. Aivan uskomaton suoritus! Nousin autosta katsomaan tilannetta. Kaukaisuudessa näin romutetun Volvon savuttavan pikimustaa savua. Lähtöviivan lähelle jäänyt Sierra oli ilmiliekeissä. Accord oli romutettu, mutta ei sentään palanut. Mazda taas piiputti maaliviivan ylitse vaivalloisesti, jossa minä odottelin jo rinta rottingilla. Make linkutti luokseni ja ilahduin nähdessäni hänen olevan kunnossa. Hän oli yltäpäältä mustelmissa ja otsassa oleva avohaava vuoti ilkeän näköisesti verta, mutta Make nauroi silti maanisesti.

"Kuka on kingi! KUKA ON KINGI!" Make huusi nauraen ja osoitti etusormillaan paitaansa. Hän alkoi tanssimaan Moonwalkkia ilkkuessaan vastustajiamme.

Topi ja Lauri nousivat vähin äänin Mazdaan joka ryhtyi matelemaan pois paikalta. Pojat istuivat sen sisällä leuat rintoihinsa painettuina, lyödyin näköisinä.

"Ei jumalauta miten hieno suoritus! Sä oot mun idoli, Antero!" Make huusi ja paiskasi vitoset minulle.

"Nyt käydään hakemassa traileri ja palautetaan Volvo liikeeseen" Make nauroi edelleen. "Pitää taas selittää, että väistin poroa ja ajoin ojaan. Kyllä tämä oli viidensadan arvoista!"

Make hyppäsi Camryn kyyttin ja lähdimme ajamaan poispäin. Esso olisi nyt pysyvästi meidän, eikä kellään olisi siihen mitään sanomista.

Selailin autovaraosien postimyyntiluetteloa ja etsiskelin kyseistä merkkiä turhaan. Kaikkea muuta kyllä löytyi, mutta ei haluamaani 5-Speed merkkiä. Olin jo luovuttamassa etsintääni, kun sattumalta silmäni osui myytäviin BMW:n merkkeihin. Sieltä löytyi lähes täydellinen merkki, kromatuin kirjaimin luki M5 joiden vieressä oli sininen ja punainen vauhtiviiva. M5, eli viisi-lovinen manuaali, tämä merkki kelpaisi aivan yhtä hyvin osoittamaan Rollani ylivertaisuutta. Katselin vielä tarraosastoa, josko sieltä löytyisi jokin Toyotamainen lisä-somiste. Silmääni miellytti japanilais-tyylinen, sininen ja liekkikoristeltu Overdrivefi -tarra, joten päätin tilata myös sen. Overdrivefihan on englantia ja tarkoittaa ylivaihdetta. Vitos-pykälähän minun Rollastani tosiaan löytyy, kuten varmaan on jo selväksi käynyt.

Soitin välittömästi postimyyntifirman maksulliseen hotline-numeroon ja tilasin tuotteet. Hintaa tuli yhteensä 120 euroa ja postikulut päälle, mutta tämä oli ehdottomasti sen arvoista. Tällainen ammattimies kun sijoittaa auton laittoon satasen, niin sen saa myyntitilanteessa vähintään kolminkertaisena takaisin, kuten olemme aiemmin jo nähneetkin. Kahden päivän kiihkeän odotuksen jälkeen pääsin viimein koristelemaan Rollan, ja kyllä lopputulos taas näytti aivan uskomattomalta.

Somistuksen päätteeksi päätin vielä pestä autoni, ensimmäistä kertaa tämän auton kanssa. Rolla oli niin kiiltävän puhdas kun olimme nostaneet sen keväällä järvestä, etten ollut viitsinyt turhia pestä sitä. Siinä vaiheessa kun pölykerros alkaa vaikuttaa auton aerodynaamisiin ominaisuuksiin, on vasta aika pestä auto. Eli noin kerran-kaksi vuodessa. Aloitin vetämällä puutarhaletkun auton luokse ja huuhtelemalla sen vedelle. Tämän jälkeen kaivoin pesuvälineeni esille, viime vuosikymmenellä ostettu Biltema pesusieni ja keinonahkainen säämiskä. Täytin ämpärin vedellä ja lisäsin tilkan Fairya, sitten ryhdyin puunaamaan Rollaa. Pesusieni kirskui hangatessani Rollan mustaa pintaa. Sieni oli vuosien mittaa kerännyt sisäänsä runsaasti hiekan jyviä, jotka auttoivat hiomaan hapettumat maalipinnasta pois. Tämän vuoksi ei ole järkevää vaihtaa pesusientä oikeastaan ikinä, sillä siinä menee oma aikansa ennen kuin sieni on kerännyt tarpeeksi hiekkaa, ja on siten optimaalisessa iskussa. Pyörittelin sientä voimakkain liikkein ja annoin lialle kyytiä, välillä kastoin sen pesunesteessä ja puristelin liiat vedet pois. Ämpärin sisältö oli jo kahden puristuksen jälkeen täysin mustana.

Jatkoin pesua. Pyörittelin, painoin, hinkkasin ja puunasin. Kymmenen minuutin fyysisen urakan jälkeen Rolla hohti puhtaana, joten kippasin vielä pesuämpärin sisällön sen päälle. Huuhtasin puutarhaletkulla loput saippuat pois ja ryhdyin kuivaamaan autoa. Repaleinen säämiskä heilui ja hioi vielä viimeiset liat pois Rollan pinnalta. Kuivattuani viimeiset pisarat istahdin alas ja korkkasin yhden Karjalan. Katselin ylpeänä auringon valossa kiiltävää Rollaani. Tämä jos mikä oli Kodak-hetki, joten päätin ikuistaa sen Tokmannilta hankkimallani, 39 euron digikameralla. Katsokaa itse ja kadehtikaa.

Syyspesu oli tehty ja tällä pärjäisi taas kevääseen asti. Makehan pesee Mersuaan huomattavasti useammin kuin minä, ja jopa vahaa sen monta kertaa vuodessa Bilteman huuhteluvahalla. Minä en ole ikinä vahannut autoani, enkä vahaa jatkossakaan. Se on pelkkää markkinamiesten hölynpölyä ja turhamaisuutta alkaa sillä tavalla autoaan kiillottelemaan. Niinhän sitä sanotaan että rumat vaatteilla koreilee, ja minusta Rolla on niin luonnonkaunis, ettei se tarvitsee mitään vahauksen kaltaista huora-meikkiä päällensä.

Päätin lähteä Essolle kahvittelemaan ja esittelemään autoani. Ajelin hitaasti hiekkatietä pitkin, ettei puhdas autoni menisi heti likaiseksi. Toisin sanoen, noudatin nopeusrajoituksia. Matkan varrella perääni tuli roikkumaan joku vanha jenkkikatiska. Se oli pitkän aikaa kiinni perässäni, kunnes lopulta ohitti minut suoralla. Sisältä tiirailivat silmät suurina kaksi nahkatakkeihin sonnustautunutta tötteröpäätä. Eivät pojat vissiin olleet nähneet näin upean kiiltävää japsia aiemmin, kun sillä tavalla tuijottelivat.

Kaarsin Esson pihaan ja pysäköin Rollan. Näin ikkunasta Maken istuvan Esson kahvilassa, joten heilutin kättäni hänelle. Make käveli pihalle.

"Morjens mieheen," Make tervehti, johon vain nyökkäsin vastaukseksi. "Katos, katos. Sähän olet nätit asenne-tarrat laittanut Rollaan."

Katselimme uusinta lisävarusteluani kun kuulimme takaa lähestyvän pärinän. Kyseisestä, rikkoutuneen takaäänenvaimentimen murinasta ei voinut erehtyä. Käännyimme jännittyneinä katsomaan kuinka pihaan kaartoi -93 Nissan Sunny ja heti sen perässä samanikäinen Mazda 323. Arkkivihollisemme Topi sekä hänen kätyrinsä, veljekset Ilkka ja Lauri.

Topi ajoi Nissaninsa meidän kohdalle ja veivasi ikkunan auki, Ilkka ja Lauri avasivat Mazdan ikkunan ja katselivat meitä tuimina.

"No kahtos vaan ketä tällä onkaan, mitä hondikset?" Topi irvaili Nissan moottorin putputuksen alta.

Vihollisjengimme oli kesän mittaan yrittänyt saada Esson omaksensa. Olimme kuulleet legendoja, jonka mukaan he olivat jopa röyhkeästi käyneet kahvilla kun me emme olleet paikan päällä, mutta yhtä kertaa lukuun ottamatta emme olleet heihin Essolla törmänneet. Välienselvittelyn aika oli viimein koittanut.

"Kuitsutko sä mua Honda-mieheksi?" Make tivasi raivoissaan.

"Mitä vikaa Hondassa on?" minä järkeilin. "Se on ihan hyvä merkki."

"Kuulin että te olitte käyneet ratsastusleirillä." Topi jatkoi irvailuaan. "Poikien ratsastusleirillä. Oliko siellä hauskaa aivan homona?"

Tuijotimme häntä Maken kanssa järkyttyneinä. Topi vittuili meille avoimesti viime kertaisesta ratsastusleiri kokemuksestamme. Miten tämä oli mahdollista? Olimme vannoneet Maken kanssa ettemme kertoisi siitä kenellekään, ja tämän valan olimme myös pitäneet. Vai oliko sittenkin huono idea kirjoittaa kokemuksistani julkiseen blogiini Internetissä? Oliko Topi käynyt lukemassa tätä?

Make toipui ensimmäisenä ja antoi täydeltä laidalta takaisin. "Joo, käytiinhän me. Kuultiin että faijasi Diesel-auto oli nähty niillä kulmilla, joten ajateltiin tarkistaa asia."

Topilla nousi puna poskille. "Jumalauta! Vedä toi takaisin tai täällä tulee rumaa jälkeä!"

"Justiinsa!" Make huusi hänelle. "Noi on varmaan ne samat sanat jotka mutsis sano faijalles kun ne oli sua duunaamassa!"

Topi sammutti Nissanin moottorin ja astui ulos. Hän tuijotti silmät leimuten Makea. "Sanakin vielä niin sinä kuolet" Topi sanoi vakavalla äänellä.

"Kuule, mulla on neljä pientä sanaa sulle," Make jatkoi kylmän rauhallisesti. "Hais-ta vit-tu!"

Taustalla Ilkka ja Lauri nousivat Mazdasta ja kävelivät uhkaavina luoksemme. Topi ojensi kätensä meitä kohti ja veti hitaalla liikkeellä nahkaisen ajohansikkaan kädestään. Hän läpsäisi sillä Makea poskelle ja heitti sen maahan.

"Kunniaani on loukattu enkä minä voi sietää sitä!" Topi julisti suureen ääneen ja katsoi taivasta kohden. "Tätä ei voi ratkaista enää kuin yhdellä tavalla." Hän käänsi katseensa tiukkana meihin, "Me tapaamme ensi viikonloppuna hiekkamontuilla, te kaksi vastaan me kolme. Voittajat säilyttävät kasvonsa ja saavat Esson baarin reviirikseen!"

Suuni loksahti auki järkytyksestä. Välienselvittely hiekkamontuilla oli vanha Ivalolainen perinne, jossa moni oli menettänyt henkensä. Kyseessä ei suinkaan ollut joukkotappelu vaan jotain ihan muuta.

"Voi tytöt, me otamme haasteen ilomielin vastaan" Make kukkoili. "Sen jälkeen te lähdette täältä kuin kuppa Töölöstä."

Topi heristi sormellaan meitä. "Odotahan vain ensi viikonloppua."

"Jeh, me jyrätään teidät" Lauri sanoi. Ilkka nyökkäili päätänsä hänen vieressään.

He istuivat autoihinsa ja lähtivät raivokkaasti pois Esson pihalta. Minä jäin Maken kanssa seisomaan siihen, vieläkin järkyttyneenä.

"Mitä helvettiä sinä sait aikaan!" huusin lopulta Makelle, "Meitä on kaksi ja noita kolme. Parhaassa tapauksessa me häviämme Essolla asiointioikeutemme, ja huonossa tapauksessa meiltä lähtee henki!"

"Älä huolehdi, mä olen harjoitellut" Make sanoi ja iski silmää. "Me voitetaan nuo, ja nöyryytetään niitä oikein kunnolla. Sen jälkeen ei tarvitse katsella moisia sontaläjiä enää koko loppuelämän aikana."

Mieleni ei huojentunut yhtään, vaan odotan kauhulla ensi viikonloppua.

"Antero" vastasin rauhallisena luuriini.

"Jumalauta! Mä voitin! MÄ VOITIN!" Makehan se siellä meuhkasi. Hän kuulosti lähes hysteeriseltä.

"Rauhoituhan nyt, täällä halkeaa kohta korvat. Mitä sinä nyt voitit?" kysyin Makelta.

"Voi vittu.. voi vittu mä en voi uskoa tätä! Mä voitin Seatin! Mä voitin vittu Seatin!" Make jatkoi kiljumistaan.

"Siis auton?" kysyin vielä tarkennukseksi. Eipä tämä juuri vakuuttanut minua, Seat ei ole kaksinainen merkki. Espanjalaisten valmistama Fiat? Kuka hullu sellaisen haluaa! Rinnastan Seatin laadullisesti suoraan muihin lisenssi-Fiatteihin, kuten FSO Poloneziin eli Polski-Fiatiin. Tietysti jos ilmaiseksi sellaisen saa, niin ei kai sitä heti paalattavaksi viitsi viedä.

"Joo joo, auton! Minkähän mallin mä voitin? Jos se on joku turbo! Sitte mä voisin asentaa siihen dumpin ja kiihdyttelisin pitkin kylänraittia. Hieman porukka katselisi kun tulisin kuustoistaventtiilisellä turbo-Seatilla ja kuuluisi vaan tsiih-hi-hi…"

"Nyt en kyllä, Make, pysy perässäsi. Kerrotko ihan alusta alkaen että mitä on tapahtunut?" yritin toppuutella häntä.

"Niin, siis osallistuin Seatin nettisivuilla olleeseen kilpailuun tuossa viime viikolla, ja nyt sieltä tuli sähköpostia että mä olen voittanut pääpalkinnon!" Make vaahtosi.

"Ja se pääpalkinto on uusi Seat?" tiedustelin.

"Kyllä kait, kun se kilpailu kerran niiden nettisivuillakin oli"

"Luehan se sähköpostiviesti minulle" komensin epäilevänä.

"Okei, odotahan" kuulin kuinka Make laittoi kakkuloita päähänsä "Onneksi olkoon Make! Olet voittanut kilpailumme pääpalkinnon: kahden hengen viikonloppureissu ratsastusleirille…" Maken ääni hiljeni lauseen loppua kohden.

"Ratsastusleirille?" kysyin hämmästyneenä. "Aika erikoinen palkinto Seatilta."

"Odota hetki" Make lueskeli loppua sähköpostiviestiä. "Joo… siis tämä on joku miesten keskeinen ratsastusleiri, joka pidetään ensi viikonloppuna Oulussa. Jonkin sortin äijä-meininkiä siis."

"Mitä tekemistä Seatilla on tämän kanssa? Ajetaanko siellä uusia Seatteja vai mitenkä?" kyselin taas lisätietoja.

"Katos perhanaa! Eihän tämä olekaan Seat, vaan joku Seta –niminen järjestö. Mulla on näköjään tullut kirjoitusvirhe kun olen ollut menossa Seatin sivuille" Make hämmästeli. "No mutta pääasia että voitin palkinnon. Lähdetkö mun mukaan tuonne leirille?"

"No miksipä ei, kunnon äijä-meininki voisi olla ihan mukavaa vaihteeksi. Lähdetään vaan" vastasin iloisesti.

Perjantaina lähdimme matkaan. Koska olimme menossa hevosilla ratsastamaan, aioimme myös pukeutua asianmukaisesti. Tunnetustihan parhaiten hevosten kanssa sopivat yhteen cowboyt ja intiaanit, joten päätimme pukeutua niiksi. Hetken kinastelun jälkeen vedimme pitkää tikkua siitä, kumpi saisi olla cowboy ja kumpi joutuisi olemaan intiaani. Tuuri ei ollut kanssani, vaan minusta tuli intiaani täksi viikonlopuksi.

Päätimme ajaa tällä kertaa yhdessä Rollalla, koska viime reissun olimme tehneet Maken Mersulla. Heitimme reppumme Rollan takakonttiin ja lähdimme tien päälle. Ilma oli kaunis ja radiossa lauloi Danny meidän taittaessa matkaa kohti Oulua ja rentouttavaa viikonloppua. Koko matka sujuikin varsin joutuisasti, tosin pysähdyimme käytännössä jokaiselle vastaantulevalle huoltoasemalle kahvittelemaan.

Saapuessamme Setan hevosleirille oli ilta jo laskeutunut. Olimme muutaman tunnin myöhässä, mikä oli ollut tarkoituksenamme. Tosimies saapuu tyylikkään myöhässä ja välttää näin turhat alkuläpinät. Otimme reppumme Rollan takakontista ja lähdimme kävelemään päärakennusta kohti. Laajat pellot ympäröivät hevostilaa. Yhtä peltoa reunusti hevoslaidun, ja toisen vieressä komeili uusi maneesi. Ympärillämme avautui Oulun maalaismaisema kaikkein kauneimmillaan. Aika perhanan rumaahan siellä on Ivalon loistoon verrattuna, mutta menettelihän tuo.

Päärakennusta ei voinut enää taloksi laskea, vaan se meni jo täysverisestä kartanosta. Astuimme ovesta sisään, aulassa meitä vastassa seisoi joku mies. Äijä oli selvästi prätkämiehiä, hän oli pukeutunut kokomustaan nahka-asuun ja nahkaiseen koppalakkiin. Ylähuulelta leukaan asti ulottuvat tuuheat viikset kruunasivat asukokonaisuuden. Make tervehti häntä kohottamalla cowboy-hattuaan, minä taas nostin käteni pystyyn perinteisen intiaani-tervehdyksen muodossa.

"Ei kauheeta, pojat! Te olette hirvittävän myöhässä!" prätkäkundi sanoi. Noin rotevaksi mieheksi hänellä oli käsittämättömän kimeä ääni. "Muut ovat juuri aloittamassa ratsastusta. Tulkaa äkkiä niin ehditte vielä mukaan. Minä olen muuten Simo, tämän leirin vetäjä."

Nyökkäsimme Simolle ja lähdimme seuraamaan hänen jalanjäljissään. Simo ohjasi meidät hevostallille ja siellä meitä odottavien hevosten luokse.

"Meillä on kaikki hevoset jo tunnilla, joten teille on enää ponit jäljellä. Minä satuloin ne äsken kun aavistelin että saattaisitte vielä tulla kuitenkin." Simo osoitti kädellään kahteen vierekkäiseen karsinaan, joissa seisoi kaksi pientä ponia.

"Mä otan tuon ruskean!" Make huudahti välittömästi.

Kirosin hitaita refleksejäni, sillä ruskea poni oli sentään vähän isompi kuin sen vieressä oleva mini-poni.

"Hyvä valinta." Simo sanoi. "Sen nimi on Roxi. Sinulle jäi sitten Pippuri" Simo jatkoi ja katsoi minua.

"Mitä helvetin nimiä nuo on?" Make hämmästeli "Kyllä miesten leirillä pitää olla äijämäiset nimet kopukoillekkin. Minä kutsun omaani Turboksi!"

"No tämä saa sitten olla Karjala" sanoin pontevasti ja osoitin omaa poniani. Se oli pohjaväriltään valkoinen, ja sillä oli kauttaaltaan isoja ruskeita läiskiä. Kaukaa katsottuna olisin erehtynyt luulemaan sitä pieneksi lehmäksi.

"Voi teitä pojat!" Simo nauraa kikatti pikkutyttömäistä naurua ja opasti meidät maneesiin päin.

Talutimme ponejamme hänen perässään maneesin kentälle. Muut olivat jo täydessä vauhdissa ja ratsastivat hevosillaan ympäri kenttää. Kävelimme poniemme kanssa keskelle ja päätin tehdä näyttävän sisääntulon, joka ei takuulla jäisi yhdeltäkään huomaamatta. Hyppäsin ketterästi ponini selkään, tartuin sitä korvista kiinni samalla kun napautin kantapääni sen kylkeen ja huusin: "Matkaan, Karjala!"

Poni ei tykännyt tästä yhtään, vaan nousi hirnuen takajaloilleen ja viskaisi minut selästään. Kuulin luitteni rusahtavan allani paiskautuessani maahan. Makasin hetken paikallaan henkeäni haukkoen ja tunnustelin, toimivatko kaikki raajani vielä. Simo käveli luokseni Karjalaa taluttaen, hän oli pysäyttänyt pillastuneen ponin välittömästi. Ainakin toiveeni toteutui ja sisääntuloni ei jäänyt keneltäkään huomaamatta.

Make naureskeli vieressä ja nousi oman poninsa selkään. "Ei sitä korvista ohjata vaan näistä remmeistä" hän huusi minulle suitsista kiinni pitäen. "Katsos näin se menee!"

Make veti taskustaan kokoontaitettavan ratsupiiskan, en edes tiennyt hänen omistavan moista. Hän napautti kantapäillään poniaan kylkiin ja piiskasi muutaman kerran vielä näytiksi. Poni syöksyi laukaten eteenpäin ja Maken pää notkahti voimakkaasti taaksepäin. Se laukkasi hurjaa vauhtia kentän halki. "Hui saatana! Pysähdy, pysähdy!" Make huusi ja antoi ponille piiskaa pysähtymisen merkiksi.

Laukka nousi kiitolaukaksi nopeuden kasvaessa entisestään. Make hötkyi ponin selässä kuin perunasäkki ja kiisi kentän reunaa pitkin. Muut hevoset väistyivät nopeasti sen alta pois. "PYSÄHDY!" Make kiljui valkoisena kuin lakana ja piiskasi vimmatusti, jolloin poni vain laukkasi entistä kovempaa.

Heidän edessään oli noin puolentoista metrin korkeudelle asetettu hyppyeste. "Ei jumalauta! Se aikoo hypätä!" Make kiljui paniikin vallassa. Poni ei kuitenkaan hypännyt esteen yli vaan sujahti sen alitse, jolloin Make iskeytyi suoraan puomia päin. Hän tippui rytinällä alas puomi mukanansa, ponin kiitäessä vauhkona kauemmas. Lähdin juoksemaan Maken luokse.

"Make! Oletko kunnosa?!" kysyin huolestuneena ja läpsin avokämmenellä häntä poskille.

"Öäääh… perjantai!" Make huusi sekavan oloisena.

"Mitä?"

"Tänään on perjantai!" Make sopersi, ainakin hän oli edelleen selvillä päivästä. "Musta tuntuu että mä rikoin juuri joka ikisen luun kropastani" hän voihki sylkiessään verta maahan.

"Nousehan nyt, eiköhän tässä ole ratsastettu tarpeeksi" sanoin hänelle kannustavasti. "Lähdetään kaljalle."

Poistumme maneesista minun tukiessani Maken haparoivaa askelta. Muut tuijottivat hevostensa selistä meidän menoa. Kävelimme takaisin päärakennukselle, jossa olin nähnyt olevan baarin.

"Kaksi huurteista ja sassiin" komensin kyyppärille astuessamme baariin sisään. "Nyt on mies hädässä!"

Hintelän näköinen baarimikko laski kuivaamansa tuopin pöydälle ja kääntyi katsomaan meitä. "Sori vaan kultsi, mutta ei meillä ole muuta kuin päärynäsiideriä tarjolla."

"Mitä helvettiä!" huudahdin. "No sellaista sitten. Kaksi vahvaa päärynäsiideriä"

"Ne on light siidereitä" kyyppäri sanoi suorastaan lipevän oloisesti.

"No voi jumalauta!" karjahdin hermostuneena. "Onko täällä edes suolapähkinöitä?"

"Ei ole, mutta tuolla on kyllä hedelmäpöytä mistä saa ottaa banaaneja ja appelsiineja."

Kävelimme kiroillen ulos baarista ja panimme tupakaksi. Olimme molemmat huonolla tuulella. Seisoimme vain tuulessa savuja puhallellen ja katselimme pysäköityjä autoja. Kamalan näköiset sekasikiöt täyttivät parkkipaikan, citymaastureita, farmareita, jopa muutama Jaguaari oli pihalla. Niitä katsellessani sain loistoidean.

"Odota hetki" sanoin Makelle ja kävelin takaisin baariin. Hetken päästä astelin takaisin pihalle ja virnistin Makelle. Kädessäni heilutin kahta valtavankokoista banaania. Make purskahti nauruun ymmärtäessään mitä aioin tehdä.

Kävelimme omistajan elkein lähelle pysäköidyn karvalakkimallin Jaguarin XJ8:n viereen. Vilkaisin ympärilleni. Kaksi miestä seisoi parin auton päässä selin meihin päin, mutta muuten pihalla oli täysin autiota. Ryhdyimme muina miehinä tihutyöhömme. Polvistuimme Jaggen takana, sen molemmassa takakulmassa oli iso pakoputki kuin odottamassa banaanejamme.

"Oletko valmiina?" kysyin vielä Makelta.

"Valmiina ollaan" Make vastasi.

"Okei, työnnä se sisään" sanoin Makelle ja naurahdin hieman. Laitoin oman banaani Jaguarin pakoputkeen. Siinähän starttailet nyt, naurahdin mielessäni.

"Ei tää mahdu tänne vaikka mä kuinka änkeän, tää rööri on liian pieni." Make tuskaili oman puolensa kanssa.

"Odotas hetki" tokaisin ja kaivelin taskujani. Rikkoutuneiden suojakumien vuoksi Rollani vetonivelet kaipasivat säännöllistä voitelua, tämän vuoksi minulla oli aina taskussani pieni purkillinen Mobilin konerasvaa. Heitin sen Makelle. "Ota tosta vaseliinia liukasteeksi, sillä pitäisi onnistua."

"Okei, odotas niin mä rasvaan tän" Make sanoi voidellessaan banaania. Hän laittoi banskun takaisin Jaguaarin pakoputkeen, ja tällä kertaa sai sen tukittua. "Just noin beibi, pohjaan asti vaan!" Make huudahti voitonriemuisena.

"Voi pojat, toi kuulostaa tosi kivalta!" vierestämme kuului miehen ääni. Ne kaksi äijää olivat kuulleet touhumme, ja tulivat ilmeisesti haastamaan riitaa. "Saadaanko me liittyä seuraan?"

Nousimme auton takaa välittömästi pystyyn, ja pelkäsimme olevamme ongelmissa. Toinen äijistä oli poliisi ja toinen taas laivaston matruusi. Tämä ei tiennyt hyvää. "Ei me mitään tehty!" Make huudahti.

"Täällä tuo on ihan sallittua pojat, ja saatte tehdä sitä ihan avoimesti. Siksihän me täällä ollaan" poliisi sanoi.

"Ai ollaan vai…" ihmettelin ääneen. "Niin tietysti ollaan!" Äijä-leirillä tällaiset käytännön kepposet olivat sallittuja, mikä oli tietysti täysin luonnollista.

"Ei mutta katsohan, Jouni, nuo ovat pukeutuneet intiaaniksi ja cowboyksi" matruusi sanoi. "Nyt meillä on täysi joukko kasassa, minähän sanoin että tänä vuonnakin tulee varmasti koko setti paikalle!"

"Totta!" Jouniksi paljastunut poliisi huudahti. "Tulkaa pojat mukaan, sisällä alkaa juuri esitys."

Katsoin Makea kummissani. Hän kohautti harteitaan, joten lähdimme Jounin johdattamina kävelemään takaisin päärakennuksen suuntaan. Sisällä menimme baarin ohitse suuren tanssisaliin, joka oli jo täynnä äijiä. Salin päässä komeilevalla esiintymislavalla seisoi Simo pitämässä puhetta jostain rekisteröinneistä ja sen tuottamasta autuudesta. Mies höpisi ilmeisesti autoista, varmaan jotain AKE:n tilastoja. En kuunnellut sen kummemmin. Simon vieressä seisova farkku-haalareihin sonnustautunut raksakundi kohensi turvahattu päässään. Jouni johdatti meidät lavalle matruusi perässään.

"Herran pieksut!" Simo huudahti mikrofoniin meidän neljän astuessa lavalle. "Meillähän on täysi kööri paikalle. Pertsa, pistä musiikki soimaan!"

Samassa kaiuttimista alkoi soida disco-musiikkia, ja tanssilattialle muodostui läjäpäin härkäpareija äijien alkaessa jytäilemään musiikin tahtiin. "Hei, mä tunnen tän biisin!" Make huudahti. "Tää on Frederikin Miesstrippari".

Make heittäytyi täysillä mukaan ja tarttui mikkiin. Hän veti parasta kuulemaani karaokea Reetusta ja eläytyi sanoituksiin viskomalla vaatteita päältänsä. Tunnelma hipoi kattoa ja eturivissä olevat pojat tuulettivat punastuneita kasvojansa heiluttamalla kättään. Minä tanssin lavalla villeimpiä Saturday Night Fever –liikkeitäni ja nautin jokaisesta hetkestä.

Silloin tapahtui jotain kauheaa. Simo ja raksamies alkoivat suudella keskellä lavaa, katsoimme Maken kanssa järkyttyneinä vieressä. Make osoitti hinaajia ja huusi kovaa mikkiin "Kattokaa kaikki, täällä on homoja! Hakataan ne!"

Musiikki pysähtyi välittömästi ja shokeeraava hiljaisuus työntyi sen tilalle. Kaikkien silmäparit tuntuivat olevan kohdistettuina meihin…

…………

Puoltatuntia myöhemmin ajoimme Rollalla sataakuuttakymppiä Ivaloon päin. Corollan männät takoivat punaisina hevosvoimia esille, minun seistessä tasajalkaa kaasun päällä.

"Mistä helvetistä mä olisin voinut tietää että Seta on joku homo-järjestö" Make manaili vieressäni. Hän oli järkyttyneempi kuin ensimmäisen huoltolaskunsa saanut Audi-kuski.

Päätimme ajaa suoraan Veijon Essolle. Sixpäkki kahvia ja toppa tupakkia tulisi nyt tarpeeseen. Kotimatkalla teimme vielä verivalan, ja vannoimme ettemme ikinä puhuisi tämän päivän kokemuksistamme kenellekään.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Vakituiset lukijani muistanevat, kuinka viikko sitten tuunasimme vanhan Rollani myyntikuntoon. Laitoin myös välittömästi uuden ilmoituksen Keltaiseen Pörssiin, tosin tällä kertaa kuvan kanssa. Tiistain Pörssin sivuilla komeili sitten parin sentin levyinen foto Rollasta. Jumankeuta miten kauniilta se tuossa näytti! Pienen kuvakoon ansiosta levikkeet, vanteet ja kaikki muutkin näyttivät täysin aidoilta ja jopa ammattimaisesti toteutetuilta. Hintaakin olin lätkäissyt vaivaiset 5000 euroa menopelilleni. Tosin muistin vielä mainita, että Rolla vaatisi "pientä laittoa" ajamista varten, sillä esim. moottori ja vaihteistohan siitä oli irrotettu jo keväällä.

Puhelimeni soi lähes taukoamatta ja sain pitää autostani yksittäisnäyttöjä tusinan verran illassa. Oloni oli kuin Leninin mausoleumin kunniavartijalla, kun jouduin toimettomana katselemaan vierestä kuinka idioottimaiset turistimassat tulivat ihmettelemään ja hivelöimään omaa esikuvaani. Ostajaehdokkaat tulivat aina vauhdilla ja lähtivät vielä nopeammin. Perään ei yleensä jäänyt kuin sutivien renkaiden jäljet kirouksien saattelemana. "Ei toi näytä yhtään siltä, mitä kuvassa oli" tai "Jumalauta millanen romu" kuului monesti heidän poistuessa paikalta. Joku saattoi tyytyä pelkästään kiteyttämään "Vittu mikä paska", mutta yhtäkaikki nämä turistit eivät selvästi osanneet arvostaa laatuautoa sellaisen nähdessään. Ryhdyin miettimään, pitäisikö minun alkaa jakamaan näille poroille pientä tapakasvatusta auton ostamisesta. Pohjoisen tyyliin, tietenkin. Pesäpallomaila jonka ympärille on sidottu lumiketjut saavat tyhmemmänkin tapauksen muistamaan tapansa yllättävän nopeasti. Siinä on yhden huitaisun jälkeen aikuinen mies polvillaan julistamassa sinua herrakseen.

Tämä kaikki antoi kuitenkin minulle hyvää valmennusta todellista myyntitapahtumaa varten, sillä viikonlopulle ajoittuva Pohjois-Suomen Tunareiden tapaaminen oli nuorisoauton myyjän päiväuni. Tapahtuma oli Rovaniemellä, ja olimme sopineet menevämme Maken kanssa sinne yhdessä. Maken Mersua tarvittiin myös Rollan hinaamiseksi paikalle, sillä sehän ei ollut ajokunnossa.

Lauantai-iltapäivä koitti ja puin vaatteita päälleni. Ulkona oli 10 astetta lämmintä ja aurinko pilkisteli tihkusateen välistä ajoittain. Hellesään vallitessa päätin pukeutua kevyesti, mutta kuitenkin luottamusta herättävästi. Autokauppojahan tässä oltiin menossa tekemään, loppujen lopuksi. Aloitin vetämällä shortsit jalkaani, jotka oli itse lyhennetty vanhoista suorista housuista. Harmaiden shortsien kanssa sopisi tietenkin valkoinen, lyhythihainen kauluspaita. Sekin oli alun perin ollut pitkähihainen, mutta saksilla kustomoitu kesäpaidaksi erään pikkujouluissa tapahtuneen punaviini episodin jälkeen. Valkoisen paidan hihat olivat olleet punaviinitahroilla, mutta nuukana miehenä en viitsinyt muuten hyvää paitaa heittää roskiin, joten lyhensin sen kesäpaidaksi. Asukokonaisuuteni näytti siistiltä ja huolitellulta. Pingotin vielä valkoiset tennissukat puoleen väliin säärtäni ja puin sandaalit jalkaan. Katsoin tyytyväisenä peilissä esiintyvää urosta ja totesin, että tältä mieheltä minä voisin ostaa tuunatun Corollan.

Ovikello soi ja tiesin Maken saapuneen. Kävelin eteiseen avaaman oven ja hämmästelin näkyä edessäni.

Make oli pukeutunut 1900-luvun alun teollisuuspohataksi. Hänellä oli päällään musta frakki, kiiltonahkakengät, rusetti ja silinteri. Asukokonaisuuden kruunasivat kiiltävä monokkeli ja Maken sormissa taitavasti pyörivä musta kävelykeppi, jonka päässä oli hopeinen nuppi.

"Mitä ihmettä!" huudahdin silkasta hämmästyksestä.

"Tykkäätkö? Ajattelin tämän sopivan kaupantekoon, minä voisin toimia sellaisessa tukiroolissa jolla luodaan painetta ostajaan" Make selitti.

"Missä ihmeen tukiroolissa?"

"No kun mietin tuossa viime yönä että mikä on paras tapa saada auto myydyksi, niin silloin tajusin sen olevan tilaisuus. Kun joku näkee että hänellä on elämänsä tilaisuus käsillä, ei se haluu päästää sitä valumaan hukkaan, vaan on valmis tekemään kaupat kovastakin hinnasta. " Make täsmensi selitystään.

"Jatka" sanoin hänelle, ja pyöritin etusormellani ympyrää ilmassa.

"Homma menee sun osalta siten, kun oltiin alun perin ajateltukin. Etsitään vaan joku tyhmän näköinen uhri, sellanen joka näyttää olevan Etelä-Suomesta kotoisin. Sinä ryhdyt hieromaan kauppoja Corollasta ja kun kaupanteko on kuumimmillaan, minä astelen kuvioon mukaan" Make jatkoi suu vaahdossa. "Esittelen olevani Wilhelm K. Marklund III, omalaatuinen suomenruotsalainen miljardööri, joka keräilee harrastuksenaan maailman hienoimpia tuning-autoja. Sitten tarjoan sen ostajaehdokkaan vieressä vaikkapa 20 000 euroa tuosta upeasta Corollasta. Vastaat siihen, että sulla on kaupat kesken tämän asiakkaan kanssa ja se on ensin katsottava loppuun."

"Aivan, nyt ymmärrän" minulla leikkasi terävämmin kuin Fiskarsin saksilla. "Se ostaja ei pysty vastustamaan tilaisuutta. Jos juuri aiemmin on sovittu auton hinnaksi 5 000 euroa, ja se näkee jonkun tarjoavan nelinkertaista summaa samasta autosta, niin se tekee kaupat saman tien. Make, sinä olet nero!"

Tämä tulisi olemaan helpompaa kuin kalojen ampuminen tynnyriin. Tosin kokemuksesta voin kertoa sen olevan yllättävän vaikeaa. No, korjataan että tämä tulisi olemaan yhtä helppoa kuin tynnyrissä uivien ahventen dynamiitti-kalastus.

Sidoimme vetoköyden Mersun koukusta Rollaan ja lähdimme matkaan. Matkaa Ivalosta Rovaniemelle oli vajaat 300 kilometriä, joka meni varsin leppoisasti. Mersun koneessa riitti vääntöä hyvin ja se veti minua sekä Rollaa kevyesti koko matkan ajan. Toki muutaman pienen pusun annoin Mersun takapuskurille kun Make jarrutti vähän turhan rajusti. Minä en vaan heti nähnyt jarruvaloja sen sinisen savupilven lävitse, mutta sattuuhan näitä. Pääasia että puskurit pysyivät yhä molemmissa autossa, joskin Rollan etupuskurin pahvilevikkeet jäivät tien varteen.

Ilta alkoi jo hämärtää saapuessamme Rovaniemeen. Suunnistimme tapahtumapaikan lähistölle ja parkkeerasimme autot. Rollan jätimme syrjäiselle kujalle mikä oli mahdollisimman pimeä, Mersun taas reilun korttelin päähän siitä, mahdollisimman lyhyen pakomatkan päähän. Menopelit pysäköityämme lähdimme kävelemään PST:n tapahtumapaikalle, Rovaniemen Shellille.

Huoltoaseman piha pullisteli toinen toistaan tuunatumpia autoja. Maa oli mustanaan renkaan sudittelujäljistä ja läikytetystä kahvista. Ilmoilla raikaavan laulun perusteella olivat toiset ottaneet selvästi kahvia väkevämpääkin. Katselimme hetken Maken kanssa Suomen nuoria toivoja autoineen. Parkkipaikalla oli edustettuna kaikki 80-luvun kovimmat klassikot, BMW:n 3-sarja, Toyota Corolla, Nissan Sunny, Ford Escort, Honda Civic ja Opel Kadett. Kaikissa oli tummennetut takalasit ja aluvanteet, tai vähintäänkin Hessumobiilin pölykapselit. Moni autoista oli maalattu spray-maalein kirkkaan keltaiseksi tai vihreäksi. Takakontteja koristivat taivaita hipovat spoilerit, jotka olivat todennäköisesti maksaneet enemmän kuin muu auto yhteensä.

Kävelimme Shellin kulmalle katselemaan tilannetta ja valitsemaan sopivannäköistä ostajaa. Huomiomme kiinnittyi kahteen noin 18-vuotiaaseen kaverukseen, jotka tuijottivat kuola suustaan valuen vaaleanpunaista, tuunattua Corolla DX:ää. Heidän haparoiva askel kertoi muutaman promillen humalatilasta, joka oli juuri otollisinta kaupantekoon. Nyökkäsi Makelle ja näytin peukkua ylöspäin operaation alkamisen merkiksi. Make ymmärsi statuksen, ja kuittasi painamalla etusormensa ja peukalon yhteen, ok-merkiksi. Metsästyskausi oli alkanut, ja me olimme saalin haistaneita petoeläimiä. Tunsin itseni aidoksi autokauppiaaksi.

Make vetäytyi syrjemmälle minun kävellessä yksin uhriemme luo. Tunsin hänen tarkkailevan selustaani herpaantumatta.

"Melkoisen muikea Rolla, vai mitä pojat?" aloitin tuttavallisesti.

Pojat kääntyivät katsomaan minua lähes lasittunein silmin. "Joo… helvetin hieno spoikka" toinen pojista sai lopulta sammallettua.

"Mistäs asti te olette tänne tulleet?" jatkoin small-talkkia.

"Vantaalta" ensimmäinen poika vastasi, toisen ottaessa ison siivun leijona-pullostaan. Tämän parempaa uutista en olisi voinut kuulla. Kaupat oli jo käytännössä lyöty lukkoon.

"Kuulkaas," sanoin ja hymyilen leveää, autokauppiaille varattua koko hammasrivin paljastavaa luotto-hymyä. "Te näytätte alan ammattilaisilta jotka osaa erottaa jyvät akanoista autojen suhteen. Minulla on oma Rolla tuossa ihan nurkan takana, se on huolella tuunattu, oikein pitkään ja hartaasti. Nyt on vaan semmoinen tilanne että se on jäänyt minulle tarpeettomaksi ja pitäisi saada hieman käteistä muutenkin. Mennäänkö katsomaan?"

Kaverit olivat niin tuubassa, etteivät edes sanoneet vastaan. "Mikäs siinä" toinen sanoi "muttei meillä kyllä ole penniäkään fyrkkaa. En ees tiedä millä me päästään täältä himaan huomenna."

"No mutta sittenhän tämä sattui hyvin. Onhan teillä puhelimet mukana?" hymyni kääntyi jo petomaiseksi irvistykseksi. Pojat eivät tuntuneet huomaavan, vaan ainoastaan nyökkäsivät vastaukseksi minulle. "Loistavaa, muuta ei tarvitakaan!" jatkoin "tulkaa perässäni."

Pojat esittelivät itsensä kävelymatkan aikana, Simo ja Herkko, Vantaan kovimmat 18-vuotiaat auton tuunaajat, joilla ei kummallakaan ollut vielä ensimmäistä autoaan. Pojat olivat tulleet Rovaniemelle kaverinsa kyydissä. Pienessä sievässä kolmikko oli ryhtynyt väittelemään parhaasta Wunderbaum tuoksusta, ja väittely oli lopulta yltynyt käsirysyksi. Tämän seurauksena heidän kuskinsa oli lähtenyt renkaat vinkuen autollaan takaisin Etelä-Suomeen ja jättänyt Simon ja Herkon yksin Rovaniemeen.

Johdatin heidät pois Shellin pihalta ja takaisin syrjäkujalle johon olin Rollan parkkeerannut. Vain yksi katuvalo seisoi sadan metrin päässä valaisemassa kujaa, Rollan vieressä olevan katulampun Make oli potkaissut pimeäksi. Hämärässä oli vaikea huomata tuunauksien todellista luonnetta, ellei tiennyt mitä etsiä. Noteeraamisen edellytyksenä oli tietysti myös selvä pää, mitä asiakkaillani ei ollut.

Kaverusten katseet lukittuivat spoileriin. "Jumalauta! Toi on upein ilmestys mitä mä olen ikinä nähnyt". He kävelivät lähemmäksi kuin transsissa ja ryhtyivät hivelemään sitä. Katselin hetken vierestä, kunnes spoilerin hively alkoi muuttua jo suorastaan masturbaatioksi.

"Eikö olekin ainutlaatuinen?" esittelin Rollaani "Kaikki herkut löytyy, levikkeet, vanteet ja muut."

Kundit siirtyivät katsomaan vanteita. "Ei perhana, miten härskit kiekot!" Herkko huudahti "Nää on varmaa vitos-profiiliset? Ja vielä kromivanteilla!"

"Ihan vaan mielenkiinnosta" Simo aloitti "paljonko sulla on pyynti tälle kaunokaiselle? Vaikka ei meillä kuitenkaan varaa ole…"

"Kahdeksaa tonnia olin ajatellut… mutta kyllä te tämän viidellä tonnilla saisitte. Sen verta hyviä kavereita kuitenkin olette" pohdiskelin käypää hintaa heille. Viisi tonnia oli tavoitteenani koko ajan. Jujuna oli laitta lähtöhinta kovaksi ja pudottaa ilmat pois nopeasti, näin vältytään turhalta tinkimiseltä.

"Ei muuten ollenkaan paha" pojat miettivät keskenään. "Mutta kuten sanottu" Simo jatkoi "me ollaan p.a. eikä edes tiedetä miten päästään täältä kotiin."

Hymyilin vain vastaukseksi ja kaivelin taskujani. Vetäisin povitaskustani esille ison nipun mainoksia, mitkä olin leikannut 7 päivää-lehden sivuilta. Ojensin ne kaveruksille, jotka selailivat niitä hämmentyneinä.

"Pikavippi… tonni lainaa välittömästi tekstarilla?" Herkko luki ääneen.

"Otatte jokaisesta noista firmoista pikaluottoa, niin teillä on pojat viisi tonnia käteistä välittömästi tilillänne" olin laatinut mielestäni loistavan osamaksusuunnitelman jo etukäteen.

"Enpä tiedä.. kyllähän tää hyvältä vaikuttaa, mut eiks näissä oo hirveet kiskurikorot?" Simo mietti ääneen.

"Eikä mitään, tuossahan lukee että lainaat satkun niin maksat kakskymppiä korkoa. Onko kakskybää iso raha? Ei tasan ole!"  Herkko vastasi puolestani.

"Totta… mutta funtsitaan nyt hetki ettei tehdä mitään hätiköityä. Eihän me pystytä edes koeajamaan tätä, ku ollaan nii kännissäkin" kundit kääntyivät katsomaan minua.

"Jos moottorin ääniä haluatte kuulla, niin ottakaa tästä" heitin Rollan virta-avaimen Simolle. Hän nappasi kopin ja istuutui kuljettajan paikalle. Joku heikkohermoisempi olisi varmaan luullut minun hikoilevan tässä tilanteessa, sillä Rollassahan ei ollut moottoria ollenkaan. Olin viileämpi kuin viilipytty, minulla oli näet vielä muutama ässä hihassa.

Simo käänsi avainta virtalukossa. Moottori starttasi räyhäkkäästi ja alkoi sen jälkeen kehrätä tyhjäkäynnillä. Pojan suu loksahti auki, murina oli melkoinen. Tämä oli tietysti etukäteen mietitty ratkaisu. Starttimoottori ja muut härpäkkeet puuttuivat Rollasta, mutta akku oli vielä kiinni ja siinä oli mehua jäljellä. Kun käänsi avainta virtalukossa, radio meni päälle mutta mitään muuta ei tapahtunut. Tietysti radiossa sattui olemaan sisällä kasetti, johon olimme nauhoittaneet hyvän ystävämme Jannen Ford Mustangin V8:n starttausäänet ja tyhjäkäynnin murinaa. Eli samassa kun käänsi virta-avainta, alkoi kaiuttimista kuulua moottorin murinaa.

"Vittu tuo kuulostaa isolta, mikä kone tässä oikein on?" Simo huusi metelin ylitse.

"Se mitä sinä nyt kuulet" huomatkaa toki käyttämäni sanamuoto, arvon lukijani "on viisilitraisen veekasin murinaa!"

Simo pyyhki kuolaa suupielistään ja sammutti "koneen". Peli alkoi olla viimeistelyä vaille valmista. Toimin puhdasoppisen autokauppiaan tavoin, ja vein asiakkaitani kuin pässiä narussa. Oli aika kutsua Make paikalle finaalia varten. Yskäisin kolme kertaa ja vihelsin peipon viserrystä, tämä oli ennalta sovittu signaalimme Makelle astua mukaan kuvioihin.

Kaverukset keskustelivat kiivaasti keskenään siitä, ostaisivatko auton vai eivät kun Make käveli paikalle.

"Sus siunakkoon, mikä ilmestys!" Make huudahti parhaalla suomenruotsalaisaksentillaan. "Pärkkele, en ole ikinä nähny nåin upea auto!" Hän käveli luokseni ja ojensi kätensä minulle, Vantaan poikien ihmetellessä uutta tulokasta vierestä. "Sallinet että esittelen itseni: minä olen vuorineuvos Wilhelm K. Marklund III, ja keräilen harrastuksekseni thyyning-autoja. Tämä Corolla tässä, såm jag ser, on varmasti upein ilmestys ikinä. Tahdon sen omakseni! Tarjoan sinulle välittömästi 20 000 euroa riihikuiva käteinen autosta."

Simo ja Herkko rupesi hötkyilemään suorastaan paniikinomaisesti. Heidän silmistään kiilsi pettymys, kun he huomasivat elämänsä kaupan menevän ohitse.

"Aijaijai… kävipä nyt huono tuuri" sanoin ja puistelin päätäni. "Ehdin antaa jo suullisen tarjouksen auton myymisestä näille pojille tässä. He eivät ole vielä vastanneet siihen, mutta antamani tarjous on juridisesti minua sitova. Jos he haluavat ostaa nyt auton minulta, heidän kanssani sopimaan hintaan, on minun lain velvoittamana pakko myydä se kyseisellä hinnalla." Poikien ilmeet alkoivat loistaa heidän ymmärtäessään mihin tämä oli johtamassa.

"Siispä odotan nyt kuulevani teiltä vastauksenne" jatkoin puhettani Simolle ja Herkolle "Pojat, jos nyt totta puhutaan, niin ei teidän kannata tätä autoa ostaa. Antakaa kun myyn sen tälle herralle, sillä teille siitä olisi vain riesaa."

"Mitä vielä, me sovittiin viidestä donasta ja kaupat tehdään nyt!" Simo julisti kovaan ääneen. Herkko nyökytteli vieressä ja näppäili jo sormet sauhuten pikavippi anomuksia kännykällään.

Make veti tuiman ilmeen naamalleen ja esitti näytöksensä loppuspektaakkelin. "Hyvä on, minä tunnustan tappioni tältä päivältä, var så god" hän sanoi ja heristi sormea poikia kohti "mutta muistakaa tämä, pojkarna: kukaan ei osta autoa Wilhelm K. Marklund III:n nenän edestä kärsimättä siitä!" Make otti taskustaan pienen savupommin ja heitti sen jalkoihinsa nauraessaan maanisesti. Savun hälvettyä oli myös Make kadonnut ja pojat pällistelivät hämmentyneinä ympärilleen. Dramaattinen poistuminen oli selvästi tehnyt vaikutuksen heihin.

Simo ja Herkko näppäilivät vielä viimeiset vippi-tekstarinsa menemään, kunnes totesivat keränneensä kasaan tarvittavan summan. Johdatin heidät läheisellä pankkiautomaatilla, jossa teimme kaupat. Laskettuani setelinipun suuruudeksi tasan viisi tuhatta euroa, kiitin heitä kaupoista ja ojensin Rollan avaimet uusille omistajilleen. Simo otti avaimet ja lähti Herkon kanssa juoksemaan Rollan luokse, pojat suorastaan uhkuivat intoa. Minä taittelin setelit vyölaukkuuni ja lähdin rauhallisesti kävelemään poispäin. Ensimmäisen kulman taakse päästyäni ryhdyin pinkomaan niin maan perkeleesti Maken Mersun suuntaan.

Sadan metrin spurtin jälkeen pääsin Mersun luo ja syöksyin pelkääjän paikalle. "Aja! Aja!" huusin vetäessäni vielä ovea kiinni perässäni. Make iski tallan pohjaan ja Mersu syöksyi matkaan. Jostain kaukaisuudesta kantautui vaimeana hirvittävä kiroilun tulva.

Tehdäänpä yksi asia tässä vaiheessa selväksi. Olen rehellinen mies, ja tämä oli niin rehellistä kauppaa, kuin autokauppa vain yleensä voi olla. Minä en missään vaiheessa valehdellut pojille. Toki saatoin hieman värittää totuutta, tai jättää mainitsematta tiettyjä asioita joiden katsoin olevan mitättömiä (kuten moottorin ja vaihteiston puuttuminen). Kaiken kaikkiaan, tästähän juuri on autokaupassa kyse. Jos et osaa kysyä tarpeeksi suoria ja kohdennettuja kysymyksiä kauppatavarasta, älä odota myyjän vastaavan millään muullakaan tavalla. Sitä paitsi, etelän pojat saivat tästä hyvän oppitunnin elämän totuuksista, joka minusta oli heille jokaisen sentin arvoinen.

Kotimatkan tunnelma oli todella upea. Minulla oli viisi tonnia vyölaukussa, ja elämä hymyili. Make laittoi Sepi Kumpulaisen kootut hitit -kasetin soimaan ja ryhdyimme laulamaan Dip-pa-Dai:ta duettona. Ulkopuolella maisemat lipuivat ohitsemme, jonka ruska-aika oli värjännyt koko paletillaan. Olin niin järjettömän hyvällä tuulella, että hetken mielijohteesta lupasin tarjota Makelle kupillisen kahvia Essolla. Munkin hän saisi toki ostaa itse, mutta hän oli silti todella liikuttunut laupeasta eleestäni.

"Helvetti sä olet kyllä reilu jätkä" Make tokaisi.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Saavuimme Maken mökille ja vaihdoimme heti maastokuvioiset asut päällemme, tärkeintähän oli pysyä näkymättömänä vihollisen silmälle. Kaikki eivät ilmeisesti ole tätä sisäistäneet, sillä näimme matkan varrella toisen metsästysseuran, jonka jäsenet olivat ilmeisesti vetäneet oranssit pelastusliivit maastopukujensa päälle. Ai että meitä nauratti! Ei taida kyllä pojat saada yhtään riistaa kaadettua, elukathan huomaa nuo kirkkaana huutavat liivit jo kilometrin päästä ja luikkivat heti pakoon!

Otimme pari Karjalaa vahvistukseksi ja kaivoimme aseet esille. Päätimme metsästää pienriistaa, joten valitsimme siihen sopivaa asetta. Punnittiin siinä että ottaisimmeko varsijouset tai olisiko perinteinen koivuhalko kenties parempi? Todennäköisesti emme saisi jäniksiä juoksemalla kiinni, niin että pystyisimme kalauttamaan ne koivuhalolla hengiltä, joten päädyimme lopulta valitsemaan kivääreitä. Pienoinen metsästyskivääri tuntui niin rimpulalta, että päätin ottaa miehekkäämmän hirvikiväärin. Nappasin hirvikiväärin käteeni, latasin sen ja tarkistin silmämääräisesti että piippu on puhdas. Hyvältä näytti. Make virnuili vieressä katsellessaan touhujani, tuosta ilmeestä olin oppinut arvaamaan että hänellä oli jokin ässä hihassaan. Make kurotti Mesen takakontin perälle ja veti siellä olevan viltin alta esiin oman aseensa, jota hän oli pitänyt minulta salassa. Tirskahdin nauruun kun ymmärsin minkä hän oli ottanut mukaansa. Se oli Maken isoisältä perintönä saatu sodanaikainen Suomi-konepistooli.

"Lukitse ja lataa" Make sanoi ilme vakavana samalla kun poisti varmistimin konepistoolistaan. "Nyt potkitaan perseitä ja otetaan nimet ylös myöhemmin."

Eikun metsälle! Jäniksen metsästyskausihan alkaa virallisesti vastaa syyskuusta, mutta jos nyt pari viikkoa etukäteen käymme muutaman napsimassa pois, niin tuskinpa tuo ketään haittaa. Kiertelimme pari tuntia metsässä ilman suurempia jänishavaintoja. Välillä otimme Karjalaa vahvistukseksi tai pidimme tupakkitauon. Lopulta näimme vilauksen porolaumasta. Koska meillä oli kuitenkin sopiva arsenaali mukana, niin päätimme saman tien kaataa isomman kohteen ja jätimme jänikset sikseen.

Make asettui metsässä olevan aukion reunalle vahtiin ja minä lähdin ajamaan riistaa hänen vahtiasemaansa kohti. Silkalla taidolla onnistuin saamaan yhden poron ajetuksi suoraan tulilinjalle. Make hyppäsi ylös puskastaan poron juostessa kohdalle ja karjui perkelettä konepistoolin sylkiessä kuolemaa ilmoille. Poro kaatui maahan ja Make varmisti inhimillisen nopean kuoleman pitämällä liipaisinta edelleen pohjassa. Hiljaisuus laskeutui aukiolle, Make oli pelannut varman päälle ja tyhjentänyt koko rumpulippaan sisällön poroon. Se teki yhteensä 70 patruunaa. Juhlistimme voittoamme läppäsemällä vitoset, ja korkkaamalla viimeiset Karjalamme, sitten ryhdyimme nylkemään saalista paikan päällä. Ruho olisi kevyempi raahata takaisin autolle kun ylimääräiset nahat olisi ensin poistettu. Nylkiessämme huomasimme poron olevan korvamerkitty. Olimme näemmä saapunet jonkun yksityisen porolaitumelle, mikä tietenkin selitti sen, miksi porot olivat olleet aitauksen sisällä. Totesimme myös lihan rautapitoisuuden lisääntyneen melkoisesti, noin 70 sattumaa lihan seassa ei loppujen lopuksi kuulostanut houkuttelevalta. Kuulimme muutaman kilometrin päästä kantautuvan mönkijän ääni joka tuntui lähestyvän, joten katsoimme parhaaksemme jättää saaliimme siihen paikkaan ja kuntoilla takaisin autollemme.

Hengästyneinä pikaisesta maastosuunnistuksesta, laitoimme apein mielin varusteita takaisin autoon kun äkkäsinkin syrjäsilmälläni liikettä viereisessä pusikossa.  Perhana, siellähän taisi vilahtaa rusakko! Tartuin välittömästi hirvikiväärini ja tähtäsin puskan suuntaan.

"Odota, odota!" Make hyppäsi suoraan tulilinjalle ja huitoi käsillään. "Mä otan kännykameralla kuvan tästä, odota sekunti!"

Odotin hetken kunnes Make sai kännykkänsä valmiuteen. "Valmista?" minä kysyin.

"Kettu 2 kuittaa. Kohde havaittu, tuli on vapaa." Make loi tunnelmaa militaristisella tyylillään "Toistan: tuli on vapaa"

Keskityin. Puristin kivääriä tiukasti käsissäni ja painoin sitä olkapäätäni vasten. Koko muu maailma tuntui katoavan ympäriltäni, oli olemassa vain minä ja saaliini. Iltapäivän auringonvalo kuulsi himmeänä kiväärini piipun öljytystä metallista. Tuijotin pensasta tähtäimen lävitse ja odotin vastustajani tekevän virheen joka paljastaisi hänen sijaintinsa. Se tulisi olemaan hänen viimeinen virheensä. Pensas liikahti! Tähtäsin välittömästi liikkeen suuntaan ja nykäisin nopeasti liipaisimesta.

"Saatana!" huusin, kiväärin jyrähtäessä kuolettavasti kanssani.

Make hyppi tasajalkaa ilmaan ja taputti käsiään maanisella nopeudella. "Sä osuit siihen! Sä osuit siihen" hän huusi.

Kävelimme lähemmäs katsomaan saalistamme, siirsin pensaan oksia sivummalle ja löysin sen. Se ei ollutkaan rusakko, vaan siili. Hirvikiväärin luoti oli tehnyt selvää jälkeä siitä, vain muutaman piikikkään lihanpalasen ansiosta pystyimme päättelemään sen olleen siili. Harmin paikka ettemme saanet tästäkään iltapalaa, marinoitu siili pallogrillissä valmistettuna on nimittäin erinomaista. Pakkasimme loput tavaramme ja suunnistimme Essolle kahvittelun merkeissä.

Lauantaina tapahtui viimein se, mitä olin odottanut. Sain ensimmäisen soittoni myynnissä olevasta Rollastani! Autohan on ollut jo puolisentoista kuukautta Keltaisessa Pörssissä myynnissä, mutta jostain käsittämättömästä syystä en ole saanut ensimmäistäkään yhteydenottoa ennen tätä.

"Antero" vastasin puhelimeeni tuntemattoman numeron soittaessa.

"Yes, hello sir. I am calling for the Toyota Corolla that you are selling" tummanpuhuva ääni sanoi minulle. Yllätyin hänen puhuessaan englantia, mutta supliikkimiehenä minulla ei mennyt tässäkään tilanteessa sormi suuhun, saati muuhunkaan reikään.

"Jees, jees. Ai stil häv it. Veri guud Tojota. Best in <?xml:namespace prefix = st1 ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:smarttags" />Finland. If juu want to bai, bii veri kvik. Meni piipol ääsking föör it." puffasin Rollaani ja loin painetta ostajan suuntaan.

"All right, sir. If the car is truly in the said condition, I will buy it immediately for 3500 euros." ostaja-kandi sanoi. Markkinointipuheeni tuntui tepsivän kun näin vikkelästi oli mies lyömässä kauppoja lukkoon. "I can come and pick it up tomorrow, I will be paying with cash. Can you have all the necessary paperwork done by then, so that the car will be ready for export?"

Toistelin sanoja huulillani ja yritin ymmärtää lauseita miehen höpistessä puhelimessa. Viimeisen sanan kohdalla pysähdyin, mutten tiennyt miksi. Export, export? Mitä se oikein meinasi? Muistin nähneeni sanan ruotsinlaivalla Koff-tölkkien kyljessä, mutten ymmärtänyt miten se voisi liittyä tähän asiayhteyteen. Kaivoin sanakirjan kirjahyllystä ja pläräsin sitä ostajan odottaessa langan toisessa päässä.

"Sir?" puhelimesta udeltiin. "Sir, are you still there?"

Sormeni pysähtyi sanakirjan sivulle ja kylmä hiki nousi otsalleni.

Vientiauto? MINUN Rollani? Sitäkö hän tarkoitti? Ehkä hän kuitenkin tarkoitti vain Ivalosta poisvientiä vaikkapa Helsinkiin.

"Eksport to wheer?" kysyin hätääntyneenä.

"Export to Africa" rauhallinen ääni vastasi minulle "The Republic of Congo, to be precise."

"OUVER MAI DED BADI" huusin puhelimeen ja löin luurin kiinni.

Että toisilla voi olla pokkaa! Yön Timo Afrikasta soittaa tänne pohjolan perukoille ja yrittää viedä Suomiautojen helmiä pois maastamme. Rojahdin sohvalleni ja hengitin kiivaasti. Jouduin ottamaan paperipussin ja hengittämään sen sisälle, etten alkaisi hyperventiloimaan. Asia oli vakava. Mitä jos nuo mustat miehet veisivät kaikki Suomiautot vientiautoina Afrikkaan? Tännehän ei jäisi muuta kun tuontiautoja! Poltin kolme tupakkia peräkanaan ja soitin Makelle. Tapasimme vartin päästä Essolla ja selitin järkyttävän tapahtumakulun myös hänelle.

"Kyllä tässä täytyy nyt jotain tehdä. Nyt on pakko saada se Rolla myytyä, ennen kuin joku Afrikan kuningas tulee valkoisten orjien kantamana sun pihaan ja vie auton mukanaan." Make pelotteli pahimmalla mahdollisella skenaariolla "Tiedä vaikka se ostaisi valtiolta isolla rahalla lunastusoikeuden sun autoon. Paha siinä olisi mitään sanoa jos se kuningas heiluttelisi sulle lappua, minkä mukaan Suomen valtio on pakkolunastanut sun Rollan ja myynyt sen vientiautoksi Afrikkaan!"

"Mutta millä me saadaan se myytyä nopeasti? Hinta on kyllä kohdallaan, siitä en tingi euroakaan" minä kysyin Makelta.

Hörpimme kahvia ja söimme munkkipossujamme samalla kun mietimme mitä tekisimme tilanteelle. Lopulta Makella leikkasi.

"Nyt mä sen keksin, me tuunataan sun Rolla ja myydään se jollekin teinille vielä kovemmalla hinnalla kuin nyt!" Make huusi ja läpsäisi itseään otsaan.

"Ei taida onnistua, siihenhän kuluu aikaa ja rahaa" puistelin päätäni.

"Ei muuten kulu, jos sen tekee tyylillä" Make heristi etusormeaan "Tule, nyt lähdettiin."

Poistuimme Essolta ja ajoimme minun talolleni. Parkkeerasimme automme pihalleni ja Make tuli heti intoa puhkuen luettelemaan mitä tarvitsisimme tuunaukseen.

"Olihan sulla vielä se Bilteman iso spray-pullo Corollan maalia?" Make kysyi ensin.

"On joo, pitäisi löytyä tuolta autotallista" nyökkäilin.

"Okei, hae se. Sen lisäksi me tarvitaan paljon pahvia, foliota, nippusiteitä, kittiä, pop-niittejä ja pari paksua permanent-tussia" Make laskeskeli.

Hain autotallista ja sisältä kaikki pyydetyt tarvikkeet. Varttituntia myöhemmin olimme Rollan kimpussa.

"Aloitetaan ikkunoista: tuning-autossa pitää olla tummat takalasit, joten nyt otetaan nuo mustat permanent-tussit käteen ja väritetään kaikki takalasit pikimustiksi. Jos siitä pääsee yksikin auringonsäde lävitse, niin se ei ole tarpeeksi musta." Make neuvoi.

Rupesimme värittämään. Puolta tuntia myöhemmin takalasit olivat täysin mustat. Niistä ei nähnyt sisälle ollenkaan, mutta eipä nähnyt myöskään sisältä ulos.

"Aivan helvetin upeat!" Make sanoi "Seuraavaksi tehdään helmat. Kunnon helmalevikkeet antavat autolle näyttävyyttä."

Otimme pahvia ja leikkasimme siitä sopivan kokoiset levikkeet Rollan helmoihin. Teimme myös etu- ja takapuskureihin omansa. Pahvilevikkeet kiinnitimme pop-niiteillä paikoilleen, ja päälle sivelimme reilusti kittiä.

"Nyt annetaan kitin kuivua ja madalletaan auto" Make jatkoi projektipäällikön tehtävissään hommien delegointia.

Hoidimme madalluksen pyörä kerrallaan. Make istui auton yhden kulman päälle, jotta siinä oleva jousi meni pohjaan. Minä vedin nippusiteellä jousen reunat tiukasti kiinni toisiinsa, jotta se pysyisi pohjassa. Hetkeä myöhemmin auto oli viisi senttiä matalammalla. Sillä välin kitti oli kuivunut, joten maalasimme kaikki levikkeet Rollan värisellä spray-maalilla.

Ihastelimme tupakin verran kättemme jälkeä. "Helvetti kun tästä tulee hieno!" Make hehkutti taas. "Okei, seuraavaksi vanteet" stumppasimme röökit.

Otimme taas pahvit esiin. Piirsimme pahvinpalasiin neljä kappaletta kahdenkymmenen tuuman kokoisia ympyröitä. Kunkin ympyrän sisäpuolelle piirsimme viisisakaraisen tähden, lopulta leikkasimme ympyrät irti ja ylimääräiset pahvit niiden sisäpuolelta pois. Tulos näytti aivan valtavan kokoiselta vanteelta, joskin ruskealta ja pahviselta.

"Ei hätää, foliota päälle vaan" Make nyökkäsi.

Pinnoitimme jokaisen "vanteen" Euroshopper alumiinifoliolla ja kiinnitimme ne nippusiteillä Rollan peltivanteiden päälle. Jumalauta mikä näky! Vanteet näyttivät melkein aidoilta ja jättimäisiltä! Rengasta pilkisti vale-vanteen reunoilta vain pari senttiä! Tämä oli matala-profiilimeininkiä jos mikä. Lopuksi piirsimme tribaalikuvioita Rollan konepeltiin ja kylkiin taas permanent-tusseja apunamme käyttäen. Tuunaus oli valmis ja ihailimme sitä haikeina.

"Ei…" Make puisteli päätään ja pohti ankarasti "Jotain tästä nyt vielä puuttuu". Olin juuri miettinyt aivan samaa asiaa.

"Spoileri!" huusimme yhteen ääneen.

Syöksyin penkomaan autotalliani ja etsimään sopivaa spoileria.  Kiljuin riemusta kun löysin lopulta täydelliset välineet sen tekoa varten. Sahasin kakkos-kakkosen laudasta puolimetriset tukipylväät spoilerille ja kiinnitin ne Rollan takakontin päälle pitkillä ruuveilla. Näiden päälle laitoin itse spoilerin: tyttäreni vanhan Burton-lumilaudan! Koko härskin näköisen komeuden päällystimme vielä kitillä ja maalasimme korinväriseksi.

Kyllä nyt kelpasi katsella Rollaa, se näytti aivan jonkun tuunaus-lehden keskiaukeamalta otetulta. Melkein teki mieleni pitää auto itselläni, niin upea se oli. Seuraavana viikonloppuna olisi PST:n, eli Pohjois-Suomen Tunarit Ry:n tapahtuma Rovaniemessä. Siellä riittäisi pika-luottokelpoisia teinejä, joilla raha polttaa taskussa. Tuunattu-rollani vietäisiin käsistä siellä!

Mutta asiaan, viime kirjoittelukerrastani ehtikin jo vierähtää tovi juuri yllämainitusta syystä johtuen. Sinä aikana ehdin saada muutaman kommentinkin taas, joten kiitoksia vaan. Jonain päivänä meitä oikeaoppisia on tarpeeksi paljon noustaksemme barrikadeilla. Silloin tulemme ensimmäisenä vaatimaan tuontiautojen kieltämistä, eivätkä vaatimuksemme suinkaan siihen lopu. Haluamme myös lisää Essoja ympäri Suomea sekä tarjous-munkkipossuja pysyvästi myyntiin. Lopuksi voisimme vaatia Toyotaa perustamaan autotehtaan Lappiin. Upean kiiltävät, kotimaisen tehtaan valmistamat Suomi-Toyotat ovat tämän pojan märkä päiväuni.

Suomi-Toyotoista puheenollen, minulla oli tullut aika siirtyä eteenpäin elämässäni ja laittaa haikein mielin vanha Rollani myyntiin. Musta hatchback Corolla oli lunastanut vanhemman sedanin paikan luotettavana ykkösautona, joten olin vienyt vanhan Rollan autotalliini viettämään eläkepäiviään. Ilman muuta tarkoituksenani oli säilyttää noin upea yksilö, sillä muutaman vuoden päästä saisin sen heittämällä museorekisteriin. Olin myös pyöritellyt päässäni ajatusta tehdä rakkaasta Rollastani patsaan. Ajattelin valaa ison betonilaatan keskelle pihamaatani jonka päälle olisin Rollan pysäköinyt. Sitten olisin tilannut Biltemasta kultaista spray-maalia jolla olisin maalannut sekä Rollan että laatan. Vielä kun olisin teettänyt messinkisen kyltin jossa olisi lukenut jotain tyyliin "Idän Jumala", niin se olisi ollut siinä. Upea taideteos, josta olisin toki voinut luopuakin johonkin kohtuulliseen parinsadantonnin hintaan.

Patsas jäi kuitenkin haaveeksi, sillä olin välittömämmässä rahan tarpeessa. Tuollaisen taideteoksen myynti olisi huomattavasti hitaampaa hommaa, vaikka tuotot liikkuivatkin aivan eri sfääreissä. Toki olisin voinut jo patsasta tehdessäni anoa valtiolta taiteilijan apurahaa, mutta en tiedä miten helpolla he suostuvat maksamaan sitä ennakkona.

Rahaa tarvitsin nyt uudemman Rollani korjaukseen. Sen vaihdelaatikko valitti kovempaa kuin uuden italo-auton omistaja. Viimeisin Bonanza-korjaukseni toki peitti valituksen suurimmaksi osin allensa, mutta viime viikolla sattui pieni haaveri lähtiessäni Essolta kotiinpäin. Päätin ajella taas hieman sporttisemmin, joten kiihdytin parkkipaikalta maantielle todella vauhdikkaasti. Corolla totteli kaasua nöyrän nykivästi kuten aina ja iskin kakkosta sisään. Taisin tempaista vaihdekeppiä turhan kovaa, sillä laatikon normaalijurnutuksen lisäksi kuului metallinen rusahdus ja vaihdekeppi katkesi kokonaan. Hölmistyneenä heitin kepin pätkän vänkkärin jalkatilaan ja ajelin hissukseen kotiin. Rolla kyllä kulki edelleen, mutta vaihteisto oli jämähtänyt pysyvästi kakkoselle. Tämä jos mikä oli jälleen kerran osoitus japanilaisten neroudesta autojen suunnittelussa, pikku viat eivät menoa haittaa vaan matka senkun jatkuu. Ei ole mikään ihme ettei Ruotsissa jaeta Nobelin palkintoja autonvalmistajien sarjassa, sillä Toyota voittaisi sen suvereenisti joka vuosi ja sellainen saattaisi jo harmittaa muita valmistajia.

Viimeisen viikon ajan olen siis ajellut kakkonen pysyvästi Rollan silmässä. Eihän siinä sinänsä mitään vikaa ole, ehkäpä päinvastoin. Kone pyörii todella miehekkäillä kierroksilla 120 km/h nopeudessa. Ainoa haittapuoli on tietenkin liikkeellelähdössä, johon saa nyt käyttää reilusti kytkintä. Jo valmiiksi luistanut kytkin on tästä syystä mennyt entistä pahemmaksi, ja tuntuukin ettei se ota kohtaa enää ollenkaan kiinni. Laatikon vaihdon yhteydessä pitää siis ilman muuta uusia koko kytkin samalla.

Soitin Antin Autopurkamolle josta minulle oli viime kerrasta jäänyt hyviä kokemuksia, ja kyselin löytyikö häneltä Rollaan sopivaa vaihdelaatikkoa. Antti muisti minut välittömästi ja pyysi saapumaan heti paikalle jos sellaisen lootan haluaisin. Toinen ostaja oli kuulemma viemässä viimeistä laatikkoa, joka muuten oli todellinen helmi, juuri käsistä. Tämä ostaja oli lähtenyt pankkiin nostamaan rahaa, mutta jos olisin nopea, saattaisin ehtiä ensin paikalle ja tehdä kaupat tästä kaikkien vaihdelaatikoiden äidistä, isästä ja anopista.

Vedin tuulipuvun takin niskaani ja hyppäsin välittömästi autoon. Kytkin luistaen ja kone punaisilla kierroksilla kaahasin tuhatta ja sataa Antin luokse kauppoja tekemään. Kun näkee tilaisuuden tullen, niin ei kannata päästää sitä lipsahtamaan käsistään.

Antti oli kanaverkolla aidatun tonttinsa pihalla jo minua vastassa. Hänellä oli taas päällään öljyiset, siniset työmiehen haalarit ja hän pyyhki mustuneita käsiään trasseliin. Pysäköin Rollan ja hyppäsin autosta ulos. Yritin käyttäytyä mahdollisimman viileästi, etten näyttäisi liian innokkaalta ostajalta. Morjenstin Anttia joka nyökkäsi minulle vastaukseksi.

"Corollan vaihdelaatikosta tosiaan soittelinkin tuossa äsken" aloittelin muina miehinä.

Antti viittasi kädellään parin metrin päässä maassa makaavan rautamöhkäleen suuntaan. Hieman säätä nähnyt vaihdelaatikko oli yltäpäältä hiekan ja öljyn sekaisessa sotkussa. "Pientä puhdistustahan se kaipaa, mutta muuten on hyvä ja toimiva" Antti mainosti "Ja halpakin vielä."

Hyvältähän tuo vaikutti. "Paljonko se tekisi yhteensä?" kysyin vielä. Yritin osoittaa vaihdelaatikkoa kohtaan yhtä vähän kiinnostusta kuin ranskalaiset tehtaat osoittavat autojensa ruostesuojaukseen. Silkkaa neuvottelustrategiaa minun kohdaltani, siis.

"Viis sataa… tai kaheksan sataa kytkimen kanssa." Antti julisti hinnan ilmoille.

Nyökkäsin Antille. Ei yhtään niin paha kuin olin pelännyt. "Oliko tämä minkä vuotisesta Corollasta?" Kysyin vielä asiantuntevan oloisesti.

"Ei ole Corollasta ollenkaan. Tämä on suunnilleen samanikäisestä Toyota Crownista purettu, mutta se käy Corollaan kiinni ihan heittämällä." Antti selvensi minulle, "Välityssuhteet on paljon optimaalisemmat, niin ajomukavuuskin lisääntyy samalla."

Nyökyttelin taas hyväksyvästi. "Selvä peli, tehdään sitten kaupat. Otan tuon kytkimen myös."

"Loistava valinta, eli kaheksan sataa viiskymppiä yhteensä." Antti sanoi hymyillen.

Kaivoin lompakon esiin ja olin jo ottanut rahat esiin, kunnes minua alkoi epäilyttää. Pistin rahat vielä hetkeksi takaisin lompakkooni ja kysyin Antilta. "Mitenkäs ne verot? Viimeksihän laitettiin verot erikseen ja kuitille. Eikös tässä rehellisiä ihmisiä kuitenkin olla?"

Antin leuka loksahti auki ja hän tuijotti minua silmät suurina. Taisi vissiin yrittäjä tajuta millaisen mokan meinasi juuri tehdä, tuommoisesta veropetoksestahan heilahtaa helposti häkkiä pidemmäksikin aikaa. "Aivan totta!" hän suorastaan huusi helpotuksesta "Onneksi muistutit. Mulla on vähän flunssaa päällä niin ei tuo ajatus oikein luista, meinasi päästä käymään huonosti!"

Antti rapisteli taskujaan hetken ja kaivoi sieltä lopulta kuulakärkikynän ja palasen talouspaperia. "Laitetaan tähän erittely…" Antti mutisi kirjoittaessaan kuittia, "alvi, elvi, tomituskulut, paketointikulut, toimistomaksu ja autovero". Antti nosti katseensa paperista ja hymyili leveästi. "Se tekis tasan tuhat yhdeksänsataa euroa, kiitos."

Tämä vaikutti jo huomattavasti kohtuullisemmalta, kyllä verot pitää aina maksaa. Maksoin käteiselle Antille ja kiitin häntä hyvistä kaupoista. Olin jo kääntymässä lähteäkseni kun hän rupesi köhimään.

"Kröhöm" Antti sanoi ja hieroi peukaloaan etu- ja keskisormeaan vasten.

"Niin?" kysyin hieman hämmentyneenä.

"Palvelukulttuurissa on tapana jättää tippiä… yleensä 17% pidetään kohtuullisena Suomessa" Antti katsoi minua kulmakarvat kohotettuina ja hymyili.

Pahoittelin etten ollut heti tajunnut asiaa ja heitin hänelle kolme sataa euroa hyvästä palvelusta. Nyökkäsin vielä hyvästiksi ja otin uuden vaihdelaatikon kytkimineen mukaani kävellessäni autolle päin. Liftback Corollan takakonttiin mahtuisi vaikka lestadiolais-perhe, joten vaihteisto meni heittämällä sisään, kirjaimellisesti. Laatikko oli raskaampi kuin mitä äkkiseltään kuvittelisi ja otteeni hieman lipesi nostaessani sitä takakonttiin. Loota antoi takakontin alareunukselle pienen pusun ennen kuin rysähti kyljelteen paksin lattialle. Kontti ei tämän vuoksi mennyt enää lukkoon, mutta sain sen pysymään alhaalla runsaan Jeesus-teipin avustuksella.

Poljin Rollan käyntiin ja lähdin suunnistamaan kotiini päin. Ajatukseni jäivät vielä hetkeksi äskeisiin kauppoihin ja hymyilin tyytyväisenä. Oli hyvä kuulla että autoveroa peritään vielä käytetyistäkin varaosista. Autovero on loistava asia, ja se on varmasti yksi suurimpia vaikuttajia joka on tehnyt Suomesta koko Euroopan upeimman autoiluvaltion. Ellei peräti koko maailman. Valtion kirstuun kilahtaa vuosittain miljardeja euroja autoverotuloja, jotka käytetään lyhentämättöminä tietenkin autoilijoiden itsensä hyväksi. Näiden veromiljardien ansiosta saamme nauttia mm. hyväkuntoisesta tieverkostosta ja edullisesta polttoaineesta. Jos ette usko, niin verratkaapa Suomea vaikkapa Turkkiin. Siellä tieverkosto on sietämättömän huonossa kunnossa ja bensakin huomattavasti kalliimpaa. Tämä johtuu tietenkin siitä, ettei Turkin valtiolla ole varaa tukea autoilijoita koska se ei tee heidän kanssa yhteistyötä autoveron merkeissä. Sääliksi käy noita ressukoita, heikolla ostovoimalla ei hankita Corollan tasoisia loistoautoja. Turkin kansanautona on edelleen heillä tuotannossa oleva Tofas Kartal, eli lisensillä valmistettu Fiat Regata. Tuo ei tietenkään tule yllätyksenä, sillä eihän kehitysmaalla ole resursseja valmistaa moderneja autoja vaan heidän on tyydyttävä sekundaan.

Keväällä kirjoittelin kuinka odottelimme Maken kanssa autoveron poistumista. Tarkemmin asiaa pohdittuamme ja otettuamme selvää mitä kaikkea hyvää autoilun puolesta näillä verorahoilla tehdään, olemme muuttaneet kantaamme autoverotuksen suhteen. Autoveroa ei tule missään nimessä poistaa, sillä se veisi mukanaan kaikki edellä mainitut hyödytkin. Näiden lisäksi autovero tuottaa myös lukemattomia pienempiä hyötyjä. Ajatelkaa vaikka sitä, miksi autot pitävät Suomessa jälleenmyyntiarvonsa huomattavasti paremmin muihin Euroopan maihin verrattuna. Tietenkin autoveron vuoksi! Uuden auton hinnassa oleva autovero ei missään nimessä häviä pois kun auto ajetaan liikkeen pihasta pois, vaan se säilyy jälleenmyyntiarvossa josta se vähenee pikkuhiljaa, parin prosentin vuosivauhdilla. Saksassa taas ei autoveroa makseta, joten pari vuotta vanha kosla on käytännössä jo arvoton ja valmis paalattavaksi. Ainoa keino saksalaiselle saada purkistaan edes muutamaa lanttia irti, on ruuvata mittarista puoli miljoonaa kilometriä pois ja myydä se kovaan hintaan hölmöille suomalaisille.

Miettikää nyt hyvät kansalaiset! Ajaisitko mieluummin tuoreehkolla, 20-vuotiaalla Corollalla, vai Turkkilaisella lisenssi-Fiatilla? Kärjistettynä tästä on autoverosta kyse.

Päästyäni kotiini ryhdyin heti kirjoittamaan. Uusi vaihteisto oli kustantanut pari tonnia enemmän kuin olin toivonut, mutta köyhän ei kannata halpaa ostaakaan. Tosin massimiehiähän tässä ollaan, mutta silti tämä teki ison loven pankkitililleni. Joka tapauksessa kirjoitin ilmoituksen vanhemmasta Rollastani Keltaiseen Pörssiin. Nyt odottelen ostajamassojen ilmaantumista ja sitä, tuleeko myyntitilaisuudesta peräti huutokauppa. Pitäisiköhän minun hankkia vuoronumeroita ja tehdä aita pihatielle, että ostaja-jonot menisivät suorassa eivätkä muodostaisi kaaosta? Omia voimavarojani säästääkseni, suostunko vastaamaan vain sataan ensimmäiseen puheluun? Ainakin bensat pitää ostajaehdokkaiden tuoda mukanaan jerry-kanistereissa, minähän olisin konkurssin partaalla jos tarjoaisin koeajokierroksen kaikille kiinnostuneille. Voisin kuvitella että paikalle tulee vähintään puolet Pohjois-Suomen autoilijoista…

Noh, mainosmiehiä kun tässä ollaan, niin laitanpa ilmoitukseni liitteeksi myös tähän blogiin. Olen kuullut että joku olisi joskus onnistunut myymän autonsa tämän Intternetin välityksellä, mutta tiedä sitten onko vain tornihuhua moinen väittämä. Tarjouksia voi jättää kommentteihin. 

 

 

Myydään

 

Toyota Corolla sedan -91, SUOMI-auto, väh. aj., hyvin pid., huollettu, metalliv., siisti ja varma käyttöauto, vaimon käytöstä, mukaan renkaat, myydään tarpeettomana, pienellä laitolla ajoon, en tingi!, h. 3500 e, Ivalo

 

 

Ensi kerralla katsastellaan myyntikokemuksia. Siihen asti, näkemiin!

Ajoin siis katsastusasemalle, vedin Rollan parkkiin ja kävelin toimiston puolelle taas kynittäväksi. Hetkeä myöhemmin ja pariakymmentä euroa köyhempänä palasin Rollan luokse odottamaan katsastusnatsin tuloa. Polttelin tupakkia ja rapsutin aikani kuluksi vanerista tehdyllä jääskraballa liiskaantuneita itikoita Rollan nokasta pois. Lopulta Hans astui katsastusaseman pihalle ja katseli varovaisesti ympärilleen. Hän huomasi minut ja lähti kipeän näköisesti linkuttamaan Rollaani kohti. Hans näytti siltä kuin olisi jäänyt katujyrän alle. Hänen silmäkulmansa olivat mustat ja turvonneet, huuli oli haljennut ja oikean käden kolme sormea oli kipsattuna. Hansin kävellessä, tai tosiaankin se oli enemmänkin linkuttamista, saatoin kuulla ilkeää rahinaa hänen epäluonnolliseen asentoon vääntyneestä lonkastaan. Ääni kuulosti siltä kuin rosoiset luut hankaisivat toisiaan vastaan. Tuon täytyi jo sattua.

"Ja, uusintakatsastukseen tulossa" Hans sanoi arasti ja yski verta maahan minun ojentaessa Corollan avaimet hänelle. Hän starttasi Toyotan ja ajoi halliin sisälle minun seuratessa perässä. Corolla ajoi jarrudynamometriin ja jatkoi pysähtymättä matkaa eteenpäin autonnosturille.

"Jarrut kunnossa" hän mumisi ja teki merkintöjä kantamiinsa lappusiin. Hans nousi kankeasti autosta ulos ja nosti sen pukille ilmaan.

"Pohja näyttää hyvältä" Hans sanoi katsoessaan Rollan alle. Järvivesi ei ollut ainakaan soveltuvaa säilöntäainetta, sen verran rujolta Rollan pohja minun mielestä näytti. Pitäisi kyllä myöhemmin vähän fiksailla sitä taas, painoin mieleeni että voisin vaikka tilata Magnum pullon alustamassaa Bilteman postimyynnistä.

Hans kierteli vielä näön vuoksi Rollan alla. Lopulta hän otti vaahtomuovista tehdyn vasaran käteensä ja napautti kevyesti Rollan pohjaa sillä. Pohjaan jäi vasaran kokoinen aukko.

"Kozmeettinen virhe, ei haittaa" Hans sanoi lähes hätääntyneen näköisenä kynän sauhutessa hänen kädessään. Lopulta hän otti Rollan rekisteriotteen ja iski leiman sen takapuolelle. "Katsastus ok".

Hemmetti että oli hieno fiilis! Auto oli taas leimattu ja helpolla meni lävitse. Hans oli selvästi oppinut laittamaan prioriteettinsa oikeaan järjestykseen.

Minulla oli ilmeisesti hieman tekemistä tämän asian kanssa. Viime viikolla olin näet Essolla valittanut Hansin epäoikeudenmukaisuudesta suureen ääneen Makelle. Viereisessä pöydässä istuneet kolme moottoripyöräilijää olivat kuulleet vuodatukseni ja ehdottaneet minulle, että kohtuullista kulukorvausta vastaan he voisivat käydä keskustelemassa Hansin kanssa minun kokemastani vääryydestä. Prätkäkundit sanoivat olevansa hyvin suostuttelukykyisiä, ja uskoivat Hansinkin ymmärtävän kuinka olisi suorastaan elintärkeää että Rolla pääsisi katsastuksesta lävitse. Nyökkäilin ja ajattelin tämän olevan juuri sitä, mitä Hans tarvitsisi: veljellinen keskustelu perisuomalaisista arvoista. Viisisatanen vaihtoi välittömästi omistajaa ja nämä Arsi Harjun kaksoisolennot ilmoittivat lähtevänsä välittömästi Hansin luo.

"Break a leg!" huusin heidän peräänsä englanniksi onnea toivottaen ja näytin peukkua. Keskimmäinen miehistä nyökkäsi terävästi ja iski silmää.

Pari päivää myöhemmin näin samat kaverit taas Essolla kahvittelemassa. He kertoivat keskustelleensa Hansin kanssa ja saaneensa tämän lopulta ymmärtämään kuinka väärin hän oli tehnyt hylätessään Rollani. Hans oli kuulemma aluksi ollut tiukasti omalla kannallaan, mutta sitten oli tapahtunut ikävä onnettomuus: Hans oli liukastunut ja pudonnut kerrostalon kolmannesta kerroksesta asfaltille. Prätkäkundit olivat tietenkin menneet auttamaan häntä, jolloin Hans oli kokenut jonkin sortin valaistumisen. Hän oli luvannut päästää Corollani jälkitarkastuksesta lävitse. Kundit olivat kiittäneet häntä, soittaneet ambulanssin ja poistuneet paikalta.

Kieltämättä melkoisen jalosti tehty heiltä, tämä on sitä paljon puhuttua reilua meininkiä Pohjois-Suomesta. Kun Hans oli hädässä, he eivät jättäneet häntä siihen virumaan vaan tilasivat hänelle ambulanssin. Mitä olisikaan käynyt, jos he eivät olisi olleet paikalla kun Hansille sattui tuo ikävä onnettomuus?

Palatakseni nykyhetkeen, otin Rollan rekisteriotteen Hansin tärisevistä käsistä ja kiitin häntä. Toivotin vielä hyviä jatkoja ja käskin häntä olemaan varovaisempi tulevaisuudessa, ettei vain putoaisi uudelleen parvekkeelta.

Hans valahti jostain syystä kalpeaksi ja änkytti muuttavansa takaisin Saksaan. Kohautin harteitani ja nyökkäsin hänelle hyvästiksi käynnistäessäni Corollaa.

Ajelin hymyssäsuin maantietä ja soitin Makelle. Sovimme tapaavamme iltapäiväkahvien merkeissä Essolla vartin päästä. Päätin nauttia hetken Rollan nykivästä kyydistä maantiellä. Eilen aamulla Rollan kulku oli alkanut nykimään oikein urakalla. Meno oli samanlaista, kuin pumppaisi kaasua jatkuvasti ylös-alas. Mietittiin siinä Maken kanssa missä vika voisi olla. Kun emme sitä viidessä minuutissa keksineet, päätimme niellä ylpeytemme ja kysyä neuvoa viisaammiltamme. Niinpä Make kirjoitteli tarkan vikakuvauksen Suomi24:n keskustelufoorumin Moottori-palstalle, ja kysyi sieltä "mis vika ku corolla nykii?"

Asiallisten ja vähemmän asiallisten vastausten jälkeen olimme saaneet listan kohteista, joita meidän pitäisi tutkia tarkemmin. Tarkastuskohteiksi suositeltiin ilmamassamittaria, virranjakajan kantta, pyörijää ja ruiskumoduulia. Koska suurin osa näistä oli sellaisia kohteita, joiden sijainnista tai toimintaperiaatteista meillä ei ollut harmainta aavistusta, päätimme vain ottaa jakoavaimet käteemme ja kiristää kaikki konetilasta löytyvät pultit. Tunnin uurastus ei tuottanut haluttua tulosta, vaan meno oli edelleen yhtä pomppuista kuin pogo-kepillä hyppiminen trampoliinin päällä.

Mietimme tupakkaa polttaen päitämme puhki, kunnes Make sai lopulta kuningasidean. Hän syöksyi Mersunsa sisään ja ryhtyi kaivamaan hansikaslokeron sisältöä. Hetken päästä Make käveli luokseni ja iski juhlallisin elkein vanhan c-kasetin käteeni. Ihmettelin miten tämä muka ratkaisisi Rollan nykimisen, kunnes Make selitti sen minulle. 90 minuutin kasetille oli nauhoitettu alusta loppuun Bonanza TV-sarjan tunnusmusiikkia. Make käski minun laittaa kasetin Rollan mankkaan pyörimään ja visualisoida ajavani karjavankkureita villissä lännessä. Temppu toimi, siitä lähtien olen ajanut Rollalla hymyssä suin ja kuvitellut olevani Ivalon viimeinen cowboy. Nykimistä ei enää huomaa ollenkaan.

Kaarroin Veijon Esson parkkipaikalle Bonanzan tunnarin edelleen soidessa taustalla. Parkkipaikka oli yllättävän täynnä, alkanut lomakausi oli houkutellut Etelä-Suomen turistivirrat kotinurkilleni. Laskin parkkiksella olevan ainakin viisi autoa, joita en tunnistanut paikallisiksi. Pistin tupakaksi ja ihmettelin edessäni aukeavaa näkymää. Aivan Esson eteen oli pysäköity rinnakkain kolmen ulkopaikkakuntalaisen uudehkoa city-maasturia. Järkälemäiset peltilehmät kirkuivat ääneen eteläsuomalaisten mielettömyyttä.

City-maasturi on ehkäpä kaikkein turhin keksintö koko mobilismin yli satavuotisen historian aikana. Vakituiset lukijana varmasti muistavatkin minun mielipiteeni perus-farmareista. Lyhyenä kertauksena sanottakoon, että auto on auto vain silloin kun se on porras- tai viistoperäinen. Farmarimallit pilaavat korinmuodot ja idiootit vieläpä maksavat sellaisesta lisää. Olin jo vuosituhannen vaihteen tienoilta elätellyt toiveita, että kanssaihmiseni heräisivät todellisuuteen ja lopettaisivat väärien merkkien, ja etenkin farmarimallisten sellaisten, ostamisen. Eihän toki Corolla ole suotta ollut Suomen myydyin automalli jo parin vuosikymmenen ajan, mutta sen kantapäillä on kuitenkin jatkuvasti seurannut muitakin merkkejä. Siis kaiken maailman Ooppeleita ja muita autontapaisia. Mielestäni tästäkin asiasta voitaisiin tehdä vaikka lainsäädäntö, ja annettaisiin kansalaisille auton ostamisessa yhtä paljon valinnanvaraa kuin Kiinan kansantasavallan demokraattisissa vaaleissa. Porrasperä Corolla saisi olla ainoa Suomessa myytävä automalli, tämä ratkaisi paljon ongelmia yhteiskunnassamme. Pieni holhous on aina paikallaan.

Ikävä kyllä näin ei ole tapahtunut, vaan nämä muka-merkit sinnittelevät edelleen ainoan oikean Toyotan kintereillä. Korimallien suosiossa tilanne on ruvennut pahenemaan entisestään. Farkkuja myydään suurilla volyymeilla, ja sen rinnalle on noussut uudeksi suosikkiluokaksi perusfarkuista turvotetut city-maasturit.

Ensinnäkin, city-maasturin termi on jo itsessään täysin järjenvastainen. Siis kaupunki-maastoauto? Kuinka moni kaupunki on maastoa, jos ei nyt Ivaloa lasketa mukaan? Niinpä juuri, ei yksikään. Taitaa vaan olla niin, että nämä ajokyvyttömät Helsingin herrat tarvitsevat nelivetoa, luistonestoa ja järkälemäistä koria jo pelkällä mukulakivikadulla ajamiseen. Se on sitten sitä ekstriimiä! Farkkumalliakin suuremman ja entistä pullistetun city-maasturin korin muodoista ei kyllä voi edes mielipuoli pitää. Valtava kori antaa näille rumiluksille virtahevon ketteryyden, kun taas korkea ilmanvastus takaa omistajan säännölliset avustukset arabivaltioille päivittäisten tankkauksien muodossa.

On vaikea keksiä järkeviä perusteluja moisen turhakkeen hankinnalle, yhden puolijärjellisen syyn olen näille keksinyt. Olette varmaan huomanneet, kuinka city-maastureiden omistajat ovat poikkeuksetta eteläsuomalaisia, yleensä vielä pääkaupunkiseutulaisia. Olen siitä pannut merkille kaksi syytä, miksi muut suomalaiset eivät moiseen sorru: ensimmäinen on maasto-ominaisuudet, ja toinen ajotaito. City-maasturit ovat nimensä mukaisesti tehty vain kaupungissa ajettaviksi, eikä niillä ole mitään asiaa lähteä ajamaan oikeaan maastoon. Nämä möhkäleethän jäävät paikoilleen sutimaan jopa tasaisella nurmikolla. Tosimiehet täällä pohjoisessa, siis sellaiset jotka käyvät metsässä ampumassa hirviä ja tarvitsevat oikeita maasto-ominaisuuksia, ajelevat aidoilla maastoautoilla eivätkä millään 60 000 euron leluilla. Oikeita maastureita näkee täälläpäin runsain mitoin, esim. Datsun/Nissan Patrol, Toyota Land Cruiser ja Mitsubishi Pajero. Siinä on hienoja maastoautoja jok ikinen. Toyota on luonnollisesti ylivoimaisin noista, mutta kyllä minä Mitsulla ja Dassellakin kehtaisin ajella. Kerran jopa harkitsin tuollaisen Mitsun ostamista itsekin, mutta maasturikuume ehti mennä ohi ennen kuin tein kauppoja. Tuosta maasturikuumeilusta minulle jäi muistoksi ostamani lippalakki. Kävimme tuolloin juuri Espanjasta ja löysin sieltä katukauppiaalta mustan lippiksen, jossa oli keltainen nyrkin kuva ja siinä luki isoin kirjaimin Pajero. Tein kaupat välittömästi ja siitä tuli hetkessä suosikki lätsäni. Kyllä siinä paikalliset tuijottivat minua aina kadulla kävellessäni, ajattelivat varmaan että taitaa tuo olla massi-miehiä kuin täydessä varustuksessa kuljin siellä. Pajero-lippis, aurinkolasit, shortsit, t-paita jossa oli Karvisen kuva ja teksti 'I Love Mallorca', vyölaukku sekä sandaalit ja valkoiset tennissukat antoivat ilmeisesti minusta rikkaan länsimaalaisporvarin vaikutelman.

Mutta se ajotaito, tai pikemminkin sen puuttuminen, lienee se suurin miksi eteläsuomalaiset suosivat city-maastureita. Meikäläisen leveyspiireillä ihmiset osaavat ajaa autojaan, joten voimme turvallisin mielin ajella hieman vanhemmilla autoilla koska tiedämme ettemme kolaroi tyhmyyksissämme. Toistahan se on etelässä, Kehä kolmen sisäpuolella sattuu ylivoimaisesti eniten liikenneonnettomuuksia vain siitä syystä, että pääkaupunkiseutulaiset ovat kädettömiä tumpeloita. Kaksi pisaraa vettä tulee taivaalta, ja taas on Kehätiellä viidenkymmenen auton ketjukolari ja siitäkin syytetään vain huonoa keliä. Kädettömyyttä tämä on, mutta ilmeisesti hesalaiset ovat itsekin tämän huomanneet. Siksipä he ostavat riivattuina city-maastureita, sillä niillähän voi kolaroida ja törppöillä vaikka kuinka, eikä tarvitse pelätä oman henkensä puolesta. Tilanteessa on se huono puoli, että se ruokkii itse itseään. Kun pk-seutulaisten tarvitsee huolehtia entistä vähemmän oman henkiriepunsa säilyttämisestä, voivat he törttöillä liikenteessä entistä ronskimmin. 'Nyt minä kiihdytän', 'tuosta välistä minä mahdun' ja 'no en tasan anna tilaa', tällaiset ajatukset pyörivät varmasti jokaisella Kehäteiden aamuruuhkissa ajavilla city-maasturikuskeilla. 'Mitä siitä jos joku Micra jää minun alleni, eihän siinä minulta henki mene'. Vain eteläsuomalainen putkiaivo voi ajatella näin.

Katselin kuvotuksen vallassa noita luokattomia tekeleitä, lopulta tumppasin röökini ja astelin Essolle kahvia juomaan. Make tuli hetken päästä ja puistelimme yhdessä päitämme city-maasturien järjettömyydelle. Kertasimme myös muut päivän tapahtumat ja Make onnitteli minua tuoreesta leimastani. Toyota laatuun voi todellakin luottaa. Jauhettiin siinä taas niitä näitä ja tuhottiin munkkipossuja yksi toisensa jälkeen. Lopulta ilta alkoi jo painaa päälle, joten ryhdyimme parin tunnin kahvittelun jälkeen tekemään lähtöä koteihimme päin. City-maasturit olivat sillä aikaa poistuneet Esson parkkipaikan maisemia rumentamasta, mutta niiden paikalle oli tullut kaksi tuttua autoa, joiden näkeminen ei miellyttänyt meitä yhtään sen enempää. Esson edessä oli -93 vuosimallia olevat Nissan Sunny ja Mazda 323. Autoissa itsessään ei ollut mitään moitittavaa, mutta niiden kuljettajissa kylläkin. Kolme meidän ikäistä miekkosta seisoi autojen luona. Nissanin vieressä oli Topi ja Mazdaan nojailivat veljekset Ilkka ja Lauri. Verivihollisemme.

"Kattokaahan pojat" Topi sanoi suureen ääneen meidät nähdessään "Sehän on Antero ja Make! Vieläkö teidän vanhat ruosteläjät toimivat vai jouduitteko työntämään ne tänne? Luulisi että noin ikäloppu auto olisi joo maatunut luontoon."

Ai että Topin leukailu kirpaisi minua, Rollani oli vain kaksi vuotta hänen Nissaniaan vanhempi, mutta aina hän kuittaili siitä kuinka hänellä on uudempi auto. Purin hammasta yhteen ja tuijotin häntä vihaisesti.

"Vittuako täällä teette? Mä luulin että rajoista on sovittu, vai haluutteko uusintaottelua, häh?" Make ryhtyi heti pullistelemaan takaisin.

Meidän ja Topin porukan välit olivat melkoisen tulehtuneet. En edes muista mistä riitamme aikoinaan alkoivat, mutta pari vuotta sitten tapahtuneen yhteenoton jälkeen sovimme rajoista. Me pidämme yksinoikeuden Veijon Essolla kahvitteluun ja Topin porukka pysyttelee etelämpänä sijaitsevalla Ivalon SEO:lla. Esson parempi valikoima oli näemmä ruvennut houkuttelemaan Topia uudestaan, joka ilmeisestikin suunnitteli reviirimme vallankaappausta. Tämä oli kuin tyypillinen New Yorklainen East side-West side nuorisojengien välienselvittely.

"Niin, mutta teitä on enää kaksi vakituista. Meitä taas kolme, tilanteet muuttuvat." Topi sanoi hivuttautuessaan Sunnyn takakontin kohdalle. Hän kaivoi taskustaan keinonahkaisen säämiskän ja ryhtyi kiillottamaan Nissanin mallimerkintöjä. Perässä luki kiiltävin koristein 1.4i LX. Topi oli maalannut LX varustemerkinnän fosforivärillä, jotta pimeässäkin hänen takanaan ajavat erottaisivat, ettei kyseessä ole mikään karvalakkimalli.

Make oli raivosta punaisena. "Ny jätkät lähtee vetämään tai täällä tulee rumempaa jälkeä kuin Fordin muotoiluosastolta."

Topi suoristi ryhtiään ja Mazda veljekset astelivat hänen vierelleen. Tilanne rupesi näyttämään uhkaavalta. Tunnelma oli kireämpi kuin viritetyn Corollan nokka-akseli. Samassa Topin pää kääntyi ja hänen ilmeensä rauhoittui. Katsoin taakseni ja näin Inarin poliisien saapuvan Esson pihaan Saab 900:lla.

"Tää ei jää tähän" Topi huusi istuessaan Nissaniinsa. Sunny starttasi suorastaan kadehdittavan tasaisesti ja lähti kytkin vinkuen kiihdyttämään pois Essolta Mazda perässään.

Katsahdimme Maken kanssa toisiamme ja huokasimme helpotuksesta. Yhteenotto oli tällä kertaa vältetty, mutta sota näytti vasta alkaneen. Kotiemme sijasta astelimmekin takaisin Essolle. Tätä täytyi pohtia mokkakupillisen ääressä.

No, tällainen laupias samarialainen kuin olen, niin otin oven matkaani ja kiikutin sen välittömästi naapurilleni Heikille. Viime viikollahan lainasin Heikin vaimon Pösöä, ja lievän huolimattomuusvirheen seurauksena sen vänkkärin puoleiseen oveen tuli pienen pieni lommo. Maksoin jo auton arvon kokonaisuudessaan Heikille ja Pösö oli kuulemma menossa ensi viikolla pajalle korjattavaksi, mutta ajattelin vielä antaa tämän oven Heikille. Säästääpä siinä pitkän pennin kun vie pajalle ja onkin uusi ovi jo Pösössä mukana. En edes ottanut minkään näköistä maksua tuosta ovesta, hitto kun oikein itsekin hämmästelen välillä miten reilu ja antelias kaveri minä olenkaan. Taitaisi äiti Teresakin näyttää Hitleriltä meikäläisen rinnalla.

Lauantaina vein myös uuden Rollan omalle pajalleni. Make tuli iltapäivästä Mersunsa kanssa pihalleni, sidoimme hinausköyden Rollaan ja vedimme sen korjaamolle. Corollan takakontti oli täynnä varaosia vanhasta Rollastani. Olin laittanut sinne kaiken, mitä vain sain vanhasta autosta perusmekaanikon työkaluilla irti. Ruuvari, jakoavain, sorkkarauta, leka ja sirkkeli olivat olleet kovassa käytössä edellisinä päivinä.

Corolla jäí osaaviin käsiin luottokorjaajani Pekan luo. Saimme parkeerattua Rollan korjaamon ulkopuolelle ja minä kävelin sisään luovuttamaan avaimet Pekalle. Pekka oli taas työn touhussa painimassa juuri jonkun ikälopun Skoda Roomster:in kanssa. Autokorjaamon pyörittäjänä Pekalle oli vapaa-aika täysin tuntematon käsite, mies kutakuinkin asui korjaamollaan. Paineilmatyökalut lauloivat ja tupakkia paloi ketjussa tällä pajalla. Tämä oli oikea miesten työpaikka. Pekka huomasi sisääntuloni ja huikkasi minulle pikimustalla kädellään, johon vastasin lyhyellä nyökkäyksellä. Heitin avaimet Pekalla ja sovimme, että palaan sunnuntaina autoa hakemaan. Pekka voisi kuulemma jättää ihan hyvin yöunet väliin ja paiskia hommia korjaamolla vaikka läpi yön.

"Pääasia että saadaan hommat hoidetuksi", hän sanoi.

Mies oli työnarkomaani, ja hyvä niin. Jos kaikilla olisi näin motivoitunut asenne, saataisiin Suomen kansantalouskin valtavaan nousuun eikä rämmittäisi jatkuvassa lamassa. Tai vaihtoehtoisesti saataisiin viisi miljoonaa burn-outista kärsivää kansalaista, joille itsemurhan houkuttelevuus vaihtoehtona olisi enää yhden hermoromahduksen päässä. Lomiahan Pekka ei pitänyt kuin pakon edestä, ja juuri pakkolomallahan hän oli ollut tuossa pari viikkoa sitten, kun yritin viedä vanhaa Rollaa korjattavaksi. Tuolloin Pekka oli valvonut 72 tuntia putkeen korjaamolla töitä paiskien. Monien eri tekijöiden kombinaatio, kuten fyysinen väsymys, henkinen loppuunpalaminen sekä jatkuville bensahöyryille ja muille kemikaaleille altistuminen saivat Pekan lopulta sekoamaan ja näkemään näkyjä. Pekka oli kuvitellut koko maailman olevan katsastuksessa hylätty ruosteinen Renault, ja juuri hänen missionaan oli korjata se. Pekka yritti MIG-hitsauslaitteellaan hitsata ihmisiä toisiinsa kiinni, ja kun hän ei siinä onnistunut, päätti hän hioa vesihiomapaperilla ihmisten ryppyjä pois ja tasoittaa niitä kitillä. Onnekkaimmat saivat pelkästään kerroksen harmaata pohjamaalia päällensä. Ohikulkijoille aiheutuneet vahingot jäivät onneksi kuitenkin pieniksi.

Lopulta valkotakit korjasivat Pekan talteen ja passittivat hänet pakkohoitoon Oulun keskussairaalan psykiatriselle osastolle. Kaksi pitkää viikkoa sähköshokkiterapiaa ja vahvaa lääkitystä tekivät Pekasta taas yhteiskuntakelpoisen ihmisen, ja niinpä hänet passitettiin avohoitopotilaana kotiinsa. Jo samana iltana oli korjaamo taas auki ja hitsipillit soimassa.

Ajettiin sitten korjaamolta Essolle kahvittelemaan. Make yritti parkkeerata Mersun vakiopaikalleen, mutta siinä oli joku juippi moponsa kanssa. Satakiloinen pilottitakkiin pukeutunut kaljupää istui Honda Monkeyn päällä tupakkaa polttaen, eikä suostunut hievahtamaankaan. Make painoi torvea ja huitoi ystävällisesti kädellään viestiksi, että painuhan poika nyt vittuun siitä. Pojankloppi vain katsoi meitä tylysti ja ojensi keskisormeaan. Millaisia tapoja! Jouduimme pysäköimään Mersun aivan väärälle paikalle. Make suorastaan hikoili hermostuksesta kun Mersu ei ollut tutussa ruudussaan.

Menimme Essolle sisään ja tilasimme perinteiset munkkipossut ja kupilliset mokkaa. Istahdimme pöytään keskustelemaan äskeisestä tapahtumasta.

"Nykynuorilla ei ole vähäisintäkään kunnioitusta auktoriteetteja kohtaan. Tuo äskeinen oli jotain aivan käsittämätöntä" julistin kovaan ääneen Makelle samalla kun hörpin kahviani.

"Se on totta. Kyllä meikäläisen nuoruudessa vanhemmat osasivat pitää kuria ja hoitivat kasvatuksensa kunnolla" Make yhtyi edelliseen. "Sen takia minustakin tuli näin säntillinen kaveri. Kuritusta tuommoiset pikkunilkit vain tarvitsisivat."

Maken vanhemmat olivat syvästi uskovaisia ja heidän perheensä oli Ivalon kuuluisimpia lähes spartalaisista kasvatusolosuhteistaan. Maken isän kasvatusoppien mukaan kaikki mitkä tuottivat nautintoa, olivat saatanasta ja siten kiellettyä. Sen vuoksi Makekin varttuikin lähes yksinomaan raamatun, kaurapuuron ja raipan voimalla. Olihan Makellakin omat kapinavuotensa nuoruudessaan, teininä hän hurahti täysillä pohjolalaiseen haitarimusiikkiin, mikä oli ehdottoman kiellettyä heidän perheessään. Silti Make livahti salaa aina tilaisuudessaan salliessa kuuntelemaan noita infernaalisia sointuja, tosin yleensä Make jäi kiinni tästäkin pahanteosta ja sai maistaa raippaa niin, ettei voinut istua alas viikkoihin.

Omassa perheessäni oli kasvatus myös kurinalaista, joskaan ei ehkä ihan noin äärimmäistä kuin Makella. Näitä menetelmiä olen luonnollisesti soveltanut omien poikieni kasvatuksessa. No, taisi meillä olla hieman lepsumpaa silloin kun 80-luvun nousukausi vei meitäkin mukanansa. Suurimpia rajoja mitä omille pojilleni asetin, oli ainoastaan videopelien ehdoton kielto. Tuossa 80-luvun lopulla tein sen virheen, että ostin pojille joululahjaksi Nintendo merkkisen pelikoneen. Sen mukana tuli Super Mario niminen peli, jota pojat tahkosivatkin innoissaan joulupyhien lävitse, minun hämmästellessä vieressä. Peli oli nimittäin todella sairas. Siinä oli tarkoituksena ohjata punaisiin haalareihin pukeutunutta Josif Stalinia maailmanvalloitusretkelle. Vastaan tulevat viholliset murskattiin hyppimällä niiden päälle, välillä Stalinin väri muuttui puna-valkoiseksi ja hän poltti vastustajiaan sosialismin helvetintulella. Ruudun lopussa Stalin valtasi vieraan maan linnakkeen ja veti neuvostoliiton lipun sen salkoon. Peli oli silkkaa kommunistipropagandaa, mikä näin jälkeenpäin ajatellen olisi pitänyt kyllä ymmärtää jo ennen ostopäätöstä. Jo pelkkä nimi paljastaa tämän. Stalinhan tarkoitta "teräsmiestä", kun taas sarjakuvasankari Teräsmies on englanniksi Superman. Super Mario? Kuulostaako tutulta? Niinpä niin. Lopulta takavarikoin Nintendon ja hautasin sen takapihalleni. Siellä se tietääkseni maatuu edelleenkin.

Joimme juttelun lomassa kahvia ja aloimme seurata Suomi-Venäjä jääkiekko-ottelua telkkarista. Mokkaa virtasi ja tupakkia paloi kun tämä jännitysnäytelmä lähestyi loppuaan. Jatkoajalle mentäessä olimme jo aivan hermona, välillä piti pistää kädet silmille kun jännitys nousi sietämättömäksi. Viimein koko Esso räjähti aplodeihin kun Suomi kaatoi Venäjän Corollan konettakin tiukemmissa rankkareissa. Kaikki viisi paikalla olijaa, meidät mukaan lukien, hurrasivat Suomelle. Santsasimme vielä mokkaa, kunnes lähdimme valumaan koteihimme päin. Mieli oli kaikin puolin hyvä, sillä sunnuntaista tulisi todella upea päivä. Suomi pelaisi finaaleissa ja minä saisin uuden Corollan alleni.

Make tuli heti sunnuntai-aamusta hakemaan minua kotipihastani ja ajoimme täyttä päätä korjaamolle Rollaani hakemaan. Tuo musta paholainen seisoikin korjaamon pihalla minua odottamassa. Ryntäsin vauhdilla sisälle hakemaan Pekalta avaimia ja kysymään mitä mies oli Rollasta joutunut korjaamaan. Mustan Rollan alkuperäinen 1.6-kone ei kuulemma ollut tykännyt siitä, että se oli ollut pari kuukautta järven pohjassa. Tämän vuoksi Pekka oli joutunut rakentamaan vanhan Corollan koneesta ja uuden koneen toimivista osista yhdistämällä kokonaan uuden koneen. Pekka sanoi sen olevan nyt jonkinsortin 1.3:n ja 1.6:n välinen hybridikone. Hieno homma, tämä oli siis näitä eko-moottoreita, kuten uudessa Toyota Priuksessa. Mielelläni minä tällaisella ajelen, kunhan ei tarvitse luotettavan 12-venttiilisen 1.3:n suorituskyvystä tinkiä. Ovatpahan sitten viherpiipertäjätkin tyytyväisiä.

Laskua tuli reilut pari tonnia, mutta kyllä se kannatti. Annoin Pekalle vielä kartongin Norttia palkaksi työstä, laskuhan oli muodostunut pelkästään varaosien hinnasta. Ei hän kehdannut minulta muuta työstä laskuttaa, vaikka oli koko yön lävitse Corollaa korjannutkin. Pekan silmät näyttivät surisevan taas puolelta toiselle, ja huomasin väsymyksen hieman painavan miestä kun hän mumisi itsekseen ja naurahteli välillä. Koin parhaakseni poistua välittömästi paikalta, ennen kuin Pekka saisi uuden hermoromahduksen.

Hyppäsin Corollan kuskin penkille ja laitoin tärisevin käsin avaimen virtalukkoon. Make istui parinkymmenen metrin päässä Mersussaan ja näytti peukkua minulle. Nyökkäsin Makelle vastaukseksi, tein ristinmerkin vasemmalla kädelläni ja lausuin Ave Mariaa samalla kun käänsin avainta virtalukossa. Starttimoottori heräsi pyörittämään konetta, kone kalkatti kovaäänisesti mutta ei käynnistynyt. Pyöritin edelleen starttia ja polkaisin kaasua, että pytyt saisivat hieman mehua. Moottori jyrähti käyntiin ja huusi ilmoille kauniin ylistyksensä autoteollisuuden jumalan, Toyotan nimissä. Pakoputki yskäisi valtavan paukahduksen saattelemana taas tuttua sinistä savua ilmoille. Jumalauta että oli miehinen fiilis!

Nostin kytkintä ja lähdin koeajolle, Maken seuratessa perässä Mersullaan. Corollan meno oli tasaista, joskin hieman nykivää. Eiköhän tuokin korjaudu, kunhan kone lämpenee. Kone tosin sammuili vähän väliä, mutta pitkällä startin pyörityksellä ja kaasun polkemisella se yleensä lähti käyntiin.

Kurvailin metsäteitä pitkin ja nautin kyydeistä, ajaminen oli suorastaan taivaallista. Corolla oli elementissään niellessään maantietä, ja minä poika olin kuin seitsemännessä taivaassa, ellen peräti kahdeksannessa. Kyllä tällä kelpaisi taas ajella! Nyt kun suurempi remppa oli takanapäin, on Rollalla pelkkiä huolettomia kilometrejä jäljellä. Näin laadukkaalla autolla on käyttö-ikää jäljellä vähintään 30 vuotta ja pari miljoonaa kilometriä. Jo pelkillä öljynvaihdoilla selviää sinne asti, tuplasti tuon jos rassaa enemmän autoaan ja vaihtaa esim. ilmansuodattimen silloin tällöin.

Viimein ajoimme Esson pihaan ja menimme kahville. Suffet juotuamme katselimme Esson telkkarista uutisia.

"Seuraavaksi katsotaan, millainen äitienpäivän sää on tänään ollut." uutistenlukija sanoi.

Vilkaisimme Maken kanssa toisiamme huulet pyöreinä. Ei helvetti, tänään oli äitienpäivä! Olimme molemmat täysin unohtaneet.

"Voi saatanan saatana!" Make huusi rynnätessään pöydästä pois. Hän näytti aivan paniikissa olevalta jyrsijältä juostessaan kompuroiden Mersuunsa ja lähtiessään ajamaan kotiinsa päin.

Minä rauhoitin tilanteen ja otin kupillisen kahvia, tämän pystyisi vielä kääntämään voitoksi. Kuppi tyhjeni, rakko täyttyi ja minulla leikkasi. Ostin Veijolta ison rullan vaaleanpunaista lahjanauhaa ja kiiruhdin Rollan luokse. Koristelin Rollan lahjanauhalla keulasta takakonttiin saakka ja lähdin ajamaan kotiin. Pysähdyin vielä nopeasti matkan varrella ja poimin ojasta sinivuokkoja, voikukkia ja apiloita. Sain niistä aikaiseksi upean kukkakimpun. Takaisin Rollaan ja vauhdilla kotiin. Hiekka pöllysi ja pikkukivet halkoivat maalipintaa ajaessani WRC-luokan suorituksen pihatieni erikoiskokeella.

Pysäytin auton ja nousin muina miehinä Rollasta ulos kukkakimppu kädessäni. Kävelin sisään ja löysin vaimoni olohuoneen TV:n äärestä.

"Äitienpäivää" sanoin ja ojensin kukkakimpun vaimolleni, Kristiinalle.

Hän katsoi minua kevyen murhaavasti toinen kulmakarva kohotettuna, ja selvästi epäili merkkipäivän muistamiskykyäni. Hän varmasti kuvitteli virheellisesti tämän olevan jotain viime hetkessä hätäisesti kyhättyä. Vedin ässän hihastani.

"Laitatko lenkkarit jalkaasi niin lähdetään, meillä on ravintolavaraus kahdenkymmenen minuutin kuluttua." sanoin viileänä kuin viilipytty. Pidin pelinaamani ilmeettömänä, kuin olisin suunnitellut tätä jo viikkoja aikaisemmin. Kristiina näytti yllättyneeltä. "Mitä? Etkai nyt luullut että unohtaisin?" sanoin, ja yritin näyttää yhtä aidosti loukkaantuneelta kuin kosketuksen saanut italialainen jalkapallonpelaaja MM-kisoissa.

Kristiina puki päällensä ja kävelimme pihalle. Hän ilahtui selvästi nähdessään uuden automme. Rollan matta-musta maalipinta hohti auringossa ja vaaleanpunainen lahjanauha korosti sen ajattoman kaunista muotoilua. Olimme kuin brittiläistä yläluokkaa avatessani oven vaimolleni ja lähtiessämme Corollan köhimisen saattelemana ajamaan kohti Veijon Essoa. Kävelimme Kristiinan kanssa sisälle Esson ravintolan puolelle ja pistin oikein kunnolla haisemaan. Tilasin meille molemmille lehtipihvit ja Spritet äitienpäivän kunniaksi. Nautimme ruoasta ja juttelimme henkeviä. Herrasmiehenä maksoin luonnollisesti oman osuuteni laskusta.

Tupakin vielä poltettuani, palasimme autolle onnistuneen päivällisen jälkeen. Ihmiset katselivat meitä kävellessämme uuden Rollan luokse. He varmaan luulivat meitä vastanaineiksi, sillä olihan päällämme ykkös-tuulipukumme ja nousimme tuohon mustanpuhuvaan, pinkein lahjanauhoin koristeltuun japanilaiseen edustusautoon.

Heitin Kristiinan kotiin ja palasin Essolle. Kello oli seitsemän ja jääkiekon MM-kisojen finaali alkoi telkkarista. Makekin saapui paikalle juuri sopivasti, hänen toinen silmänsä oli mustana ilmeisesti kaulimen jäljiltä. Tilasimme kahvit ja munkkipossut ja ryhdyimme katsomaan matsia.

Matsin alkaessa tiesimme jo, ettei tästä hyvää seuraa. Ottelun päätuomari oli ruotsalainen, jonka ilmeestä näki että ruplia oli kolahtanut hänen tilillensä Suomen nöyryytettyä Venäjää edellisenä päivänä. Ja niinhän siinä kävikin, lahjottu tuomaripeli ratkaisi pelin lopputuloksen. Suomelle vihellettiin jatkuvasti täysin asiattomia jäähyjä, Kanada kuittaili ylivoimalla ja sai mellestää sekä rikkoa sääntöä minkä jaksoi. Huusimme vääryyttä jatkuvasti, mutta mikään ei auttanut vaan turpiinhan sieltä lopulta tuli. Suomileijona hävisi korruptiolle, ei Kanadalle. Kiroilimme turhautumisesta mätää systeemiä kohtaan. Make uhkasi vetää turpaan jokaista ruotsalaista joka sattuisi vast edes hänen tiellensä. Rauhoittelin häntä ja joimme pari kuppia kahvia vielä. Lopulta lähdimme pettyneinä koteihimme odottamaan ensi vuotta.

Make ei sitten tänäkään vuonna saanut uutta 'Jääkiekon Maailmanmestarit' -lippistä.